Madrid ja muutama muu juttu

Rastabrothaaas

Pelottava karnevaalikulkija

Rafael Nadal katselee taustalta kun FC Regal pussittaa

Madridin Rastro eli sunnuntaisin järjestettävä massiivinen kirpputori

Katutaiteilijoita on tullut nähtyä kyllästymiseen asti, mutta tämä kaveri on kieltämättä aika näppärä

"Ossi"

Sambarumbabueno

Mieltä on painanut niin paljon Japanin tilanne, että ei ole oikein ollut fiilistä kirjoitella blogiasioita. Mutta, kun maailman murheita on aina ja liian paljon, ei voi paikallensa jäädä vaan katsoa eteenpäin. Ei aina niin helppoa tehdä kuin sanoa, mutta iloisuuteen pyrkii ainakin tämä pieni ihminen.



Tapahtumia edellisestä kerrasta on ollut niin paljon, että niitä kaikkia en jaksa hauskassa muodossa kirjoittaa. Siispä keskityn niihin, jotka muistan parhaiten ja yritän pitää kynän terävänä. Päivien sekoittuessa toisiinsa käytän lottokoneen lailla päätösvaltaa ja arvon tapahtumat sattumanvaraisessa järjestyksessä eri päiville.



Viikko sitten perjantaina (ensimmäinen keksitty päivämäärä, jatkossa kirjoittaja ei enää mainitse käyttäneensä keksittyjä päivämääriä, vaan käyttää niitä kertomatta siitä) vierailimme kurssiporukalla n. 30 kilometrin päässä keskustasta olevassa koulussa. Kokemus oli mainio. Hyvä ystäväni ja rallikuski, Mäkisen Tomba, olisi ollut innosta vähintää soikeana kuullessaan projekteista, joita koulussa tehtiin. Parhainta antia oli koulun kuudennen luokan yhteistyöprojekti tsekkiläisen, saman luokka-asteen, luokan kanssa. Projektin yhteinen päämäärä oli saada lapsille ja miksei myös heidän vanhemmilleen käsitys jätehuollon ja energiatehokkaiden ratkaisujen hyödyistä. Lopputyönä katalaanit olivat väsänneet oikeasti hyvin laadukkaan videon, jossa lapsenmielisen iloisesti tulevaisuutta uhkannut jätevuorikriisi ratkaistiin supersankariroskapönttöjen avulla. Projekti herätti tulvan ajatuksia ja ihailua. Asia myös oli tärkeä, sillä paikallinen jätehuolto on sieltä ja syvältä.



Vierailu päättyi hämmentäviin tunnelmiin kun huomasin tanssivani kahden kolmivuotiaan pojan kanssa karnevaalitanssia erikoisen bändin säestämänä. Viikonloppu oli pyhitetty alunperin uskonnolliselle karnevaalijuhlalle, joka tänä päivänä enemmän sambakarnevaaleja muistuttaa. Tarhaikäiset olivat koristelleet itsensä juhlaan kuuluvasti ja koululla vieraili myös äärimmäisen isolla tekopäällä varustettu karnevaalihahmo, joka tanssahteli muutaman säkeistön meidän mukana.



Seuraavana lauantaina kävimme katsomassa varsinaisen karnevaalin kaupungin keskustan liepeillä. Porukkaa oli tuhansittain ja tunnelma varsin riittoisa. Karnevaalikulkue oli kilometrien pituinen ja asusteisiin oltiin panostettu jo useamman kuukauden ajan ennakkoon. Itse olin rastamies. Yllätykseksi muita rastatukkia ei näkynyt, vaikka asusteen olisi luullut helppoudessaan koristavan useamman henkilön päätä. Kannoin siis ylpeydellä rastahiuksisten karnevaaliasusteiden uutta aaltoa ennen aikaansa. Karnevaali oli messevä kokemus, mutta silti lievä pettymys. Olin odottanut näkeväni valtavia rekkalavallisia tanssivaa karnevaalikansaa, mutta lanteiden keinutus tapahtui lähinnä katutasossa, muutamaa pientä koristeltua autoa lukuunottamatta. Lyhyenlännän kaverin oli siis tyydyttävä kurkkimaan väenpaljoudesta koko ajan varpaisiltaan.



Torstaina oli vuorossa FC Barcelona yhteisön uusi aluevaltaus. Belgialais-suomalaisjoukkio kävi katsastamassa paikallisen korisylpeyden, Regalin, sarjaottelun. Voittajasta ei taasen ollut epäselvyyttä ja jo ensimmäisen neljänneksen aikana oli selvillä, että kuka sarjapisteet poimii. Sen täällä on huomannut, että barcelonalaiset lähtevät jokaiseen otteluun, lajiin katsomatta, voittajana. Tappio on outo ilmiö ja sitä on vaikea sulattaa. Itse peli oli temmoltaan ja taidoltaan hieman eri maailmaa kuin Säyrin (sori Eki) pallon pomputtelu. Barcan riveistä poimittakaan 17-vuotias Ricky Rubio, joka on ilmeisesti tehnyt jo ensi kautta kattavan sopimuksen NBA:aan. Näppärä takamies kaikinpuolin. Seuraavaksi FC Barcelona kirjainten alle kääriytyvien joukkueiden katsomislistalla olisi käsipallo ja futsal. Maahockey olisi myös aika mielenkiintoinen aluevaltaus.



Viime viikonloppu, pidennetty sellainen, vierähti maan pääkaupungissa Madridissa. Yllättävänkin erilainen paikka kuin nykyinen kotikaupunki. Jos paikkaa pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, olisivat ne iso ja iso. Siis ihan oikeasti, järkyttävän kokoinen paikka. Tunnelma kaupungissa oli kohdillaan ja se oli hyvin vastaanottava. Parc Güellin kaltaisia must see -nähtävyyksiä kaupungissa ei juurikaan ole, mutta nähtävää kyllä riitti. Pohkeiden kipeydestä päätelleen yritimme parhaamme mukaan myös paljon nähdä.



Jossain määrin kaupunki toi mieleen Lontoon. Erityisesti jatkuvasti tukossa ollut ydinkeskusta oli niin täynnä ihmisiä, että kääntymiseen piti varautua jo hyvissä ajoin. Rakennusten koko oli myös kaupungin mukainen. Päättävillä paikoilla olleet ihmiset olivat kokouksissaan ilmeisesti useampaan otteeseen saaneet saman loistavan idean; ”Hei jätkät” -Noh? ”Mitä jos rakennettaisiin sellainen todella valtava rakennus, vähän isompi kuin reilut sata, joita meillä jo on?” -Todellakin! Ihan loistoajatus! Että sellaista. Erityisesti itseäni kuitenkin lämmitti kaupunginosa nimeltään Malasana (kiitoksia vinkistä Mallu!). Paikallinen East Village tai Barcelonan Gracia. Pieni kaupunki kaupungin sisällä kuvaa parhaiten tuota boheemia aluetta. Sen kaduilla oli tilaa hengittää ja mukava ihailla meininkiä. Myös kaupungin pääpuisto oli äärimmäisen upea. Loppumattomalta tuntunut puistoalue sisälsi kilometritolkulla ihmeteltävää mm. kasvien, järven ja kristallipalatsin muodossa.

Viime aikoina sää on ollut varsin sateinen. Eilen päräytti oikein kunnon ukkoskuuron ja vettä isolla kauhalla annostellen. Jossain paikoissa sateenvarjo on käytännöllinen myös sisätiloissa. Esimerkiksi meidän yliopistorakennus on vuosimallia hyvin vanha ja kovalla sateella vettä vuotaa paikoitellen katosta sisälle. Espanjalaiseen tyyliin ongelma ”korjataan” asettamalla vuotokohtien alle vesisankoja. Ei terve! Meidän luokkahuoneeseen tiputteli pienen leikkisangon verran vettä. Aallon sisäilmaongelmat eivät siis vielä ihan tälle tasolle yllä. On se kieltämättä huvittava kontrasti kun käytävillä tulevat opettajat näpyttelevät macbookkejaan ja ipadejaan kun vettä tiputtelee sisälle. Ehkä se on sitä vanhan ja uuden yhteensovittamista, retromeininkiä.

Lopuksi vielä satunnaisia vaihtariopiskelijan ajatuksia hänen ympärillään huomaamista asioista.

-Suomen kieli on auennut täällä ollessa aivan uudella tavalla. Olen monta kertaa hihitellyt mielessäni ja usein ääneenkin sitä kun käännän suomenkielisiä sanoja englanniksi ja huomaan toteavani, että useat sanat sisältävät toisen sanan. Aivan huikea juttu! Muutama esimerkki aiheesta, jotta voit itse sitten keksiä niitä lisää: (Suo)mi, (pakka)nen, (leppä)(kerttu) ja niin edelleen. Ilmiö toistuu tietysti useissa kielissä, mutta silti se on mahtava.

-Vaika paikallinen kulttuuri on hyvin avoin ja miehet ainakin pyrkivät olemaan miehekkäitä, niin yhden paikan olen löytänyt, jossa oma miehekkyyteni pieksee paikalliset. Salaisen kokeeni olen suorittanut useissa käymälöissä. Kyllä WC on meikäläisen tonttia. Kaikille miehille tuttu ilmiö, jännäpissa, on täällä aivan uusissa sfääreissä. Kun menen yleisessä vessassa viereiselle vapaalle tontille alkaa vastustajan puntti tutista. Kun itse olen jo hyvällä mallilla, aikaisemmin paikalla ollut vielä tuskailee. Eikä ole yhteen kertaan jäänyt se, että kaveri poistuu paikalta nolostuneena ja ilman haluttua lopputulosta. Arjen pieniä iloisia hetkiä.

-Yliopiston sulisseura on ollut jäätävän kova juttu. Terapiaa mielelle ja keholle. En näe mitenkään mahdottomana ajatuksena, että Jordien ja Fransicojen kepittämisen siivittämän innostun jälleen harrastamaan lajia kun palaan kotia. Katsotaan sano.

Tälläistä tällä kertaa. Illalla käyn poimimassa Marun lentokentältä, ai että!  

Kuvia vol. 3.4

Tyttö ja pulut

Super Marion Luigi tekee isoja kuplia leikkiville lapsille.

Labyrinth Park.

Petteri Punakuono.

Ai että kun tytöille maistuu pulla!

Pullia, kiekkoja ja sulkapalloja

Hola guapos!

Jo muutaman päivän mieltäni on kalvanut se tosiasia etten ole uutta tilannepäivitystä tehnyt. Nyt korjataan tuo tilanne kertakirjoituksella kuntoon. Selailen ensin nopeasti valokuvia ja yritän muistella mitä olen viimeisen puolentoista viikon aikana puuhaillut.



Aloitetaan suomalaiseen tyyliin jääkiekolla. Tiedän, että monet tätäkin blogia ainakin satunnaisesti vilkuilevat henkilöt pyörittelevät tällä hetkellä päätään. Kendoa!? Barcelonassa? Jalkapallon mekassa! Pyhäinhäväistys! Otetaan kuitenkin ihan iisisti. Jääkiekko sattuu vain olemaan aika nättiä, jalkapallo vähintään yhtä makoisaa.



Asiaan. Kävin viime viikon lauantaina katsomassa aikamoisen viihdepläjäyksen. Espanjan Superligan välieräkamppailu FC Barcelonan ja CH Jacan välillä. Kyseessähän on tulikuuma paikallisderby Katalonian herruudesta. Jacan kaupungista löytyy myös jääkiekkoilijanpatsas. Lienee ainoa lajissaan koko Etelä-Euroopassa. Itse pelistä ei uusia aihioita patsaiden pystyttämiselle löytynyt. Peli oli sanalla sanoen hallittua kaaosta alusta loppuun. Jäähyjä vihellettiin aika tarkalleen yhden minuutin välein, joten viis vastaan viis peliä yleisölle ei tarjottu. Espanjalaiseen kulttuuriin kuuluen protestointi jokaisesta jäähystä oli samanlaista kuin jalkapallokentillä; käsiä viuhdottiin julmetusti ja suu kävi. Huvittavaa oli myös taklaustilanteissa taklattavan pelaajan väistöliikkeet. Jos vain aikaa oli, taklattava meni sukkelasti kyykkyyn, jotta tavallisesta tilanteesta saatiin yhtäkkiä todella vaarallisia. Allekirjoittanutta pelissä kiehtoi kuitenkin eniten Ukrainan ex-maajoukkue pelaaja Danylo Didkovsky. Pirkka-versio Raimo Helmisestä, poikkeuksena se, että Raipekin olisi näyttänyt pikaluistelijalta ”Diddyn” rinnalla. Siitä huolimatta joukkueensa kapteeni dominoi jäällä alusta loppuun. Kirjaimellisestikin, sillä Barcelonan päävalmentaja oli päättänyt kaventaa pudotuspelivaiheeseen mentäessä pelaavaan kokoonpanon kahteen ketjuun. Tuon pelin Barcan lätkäjaosto hävisi kolme-neljä, mutta kepitti vastustajansa sunnuntaina ja eteni näin ollen finaaleihin.



Vielä lyhyesti kiekosta. Tein viime viikolla jutun joukkueen ja koko Espanjan kiekkoliigan ainoasta suomalaispelaajasta Tommy Mannermaasta. Sympaattinen nuori kaveri. Juttu ilmestyi ilmeisesti viime lauantaina Turun Sanomissa. Erikoista tässä oli se, että otin juttua varten ensimmäisen lehtikuvani. Erittäin muy bueno! Jos siis kuulut siihen marginaaliosastoon, joka sekä lukee tätä blogia, että syystä taikka toisesta (ei tarvitse kertoa syytä) tilaa Turkkaria, niin etsippä käsiisi kyseinen aviisi ja katsasta miltä se näyttää.



Jos jaksoit lukea tekstin alkuosion, joka käsitteli barcelonalaista jääkiekkoa, niin en voi muuta kuin onnitella. Kuulut harvojen ja valittujen joukkoon!



Viikko sitten poikkesin myös labyrintissa. ESN-järjestön järjestämä päiväretki oli messevä trippi. Liimauduin pääasiassa saksalaisista koostuvaan porukkaan, ehkä ne vaaleat hiukset vetosi ratkaisevasti. Labyrintti oli siis sellaisen valtavan puiston, Barcelonan vanhin puisto jos tarkkoja ollaan ja mehän ollaan, keskelle tehtailtu pensasaita härpäke. Siellä on kuvattu myös elokuvaa nimeltä Parfyymi. Me ei elokuvaa kuvattu, mutta käppäiltiin silti ensin ryhmänä labyrintin keskelle ja seuraavaksi kisailtiin siitä, kuka löytää tiensä nopeitin ulos. Meikähän se sieltä pelmahti pihalla ykkösenä, valkovenäläisen tytön hengittäessä niskaan. Palkinnoksi pokkasin t-paidan ja raikuvat suosionosoitukset.



Viime viikon keskiviikkona oli myös bailabailausta tarjolla. Yökerho BeCool ja sen pyörivä tanssiva lattia oli keskiviikkoillan päänäyttämö. Yllättävän näppärästi sitä jaksoi keikkua pikkutunneille ja silti olla skarppina seuraavan päivän aamukymmenen luennolla. Bileet olivat siis kaikille Erasmus-opiskelijoille tarkoitetut kekkerit ja vaikka kaikki eivät paikalla olletkaan, ei yökerhossa mahtunut kääntymään tungoksen vuoksi. Hikeä valui kainaloista ja otsakiehkuroista, ja paikan nimenveroista ulkomuotoa ei ollut tarjota. Hauska ilta kaikin puolin.



Nyt on lipsahtamassa pitkä teksti. Mutta annetaan mennä kun on tähän asti päästy. Aloitin viime viikolla käymään yliopiston sulkapalloseuran vuoroilla. Siellä saa samalla myös ilmaista espanjan kielen harjoitusta, kun luonnollisesti englantia ei osata. Ekalla vuorolla sain tukkaani Mercedekseltä, Itävallan sulkapallotaiturilta. En selittele sanallakaan. Hävisin tytölle. Takkiin tuli myös Francescolta, näppärästi mailaa käyttävältä ikämiessarjalaiselta. Kummallisesti liikkunut Jordi sentään jäi jalkoihin. Joka tiistai ja torstai pyörivät vuorot on kyllä enemmän kuin hyvä juttu. Käytetään sanaa muikea. Ja niin. Eilisellä vuorolla laitoin jo vanhan herran Francescon tiukille. Oisko erät mennyt 5 ja 8? Eli ensi viikolla kaveri ei pysy enää mukana.



Viimeisimpänä asialistalla, mutta ei vähäisimpänä (luoja miten kliseinen sanavalinta, anteeksi), suomalaisten järjestämä kokkausilta. Menimme kurssiporukalla hyvän ystäväni Villen luokse viettämään sunnuntai-iltaa. Isäntien aika vierähti lähinnä keittiössä, mutta ilta oli onnistunut. Pyöräytimme Villen, Hennan ja itseni kanssa kolme vuuallista makaronilaatikkoa ja seitsemän pellillistä pullia. Voin sanoa, että olivat hyviä. Ja niin sanoivat kaikki muutkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni liityin myös niiden ihmisten joukkoon, joilta kysellään reseptejä. ”Tottakai minä kirjoitan teille reseptin. Eieiei, tosi helppoa tämä oli tehdä. Älähän nyt tämä on jo ihan liikaa, mutta kiitoksia kehuista”.



Siinäpä tärkeimmät. Jatkan vapaapäivän viettoa sukeltamalla ensin meren äärelle ja sitten.. En vielä tiedäkään. Kevättä kohti, adios!

Italian Jussi

Lorenzo, Italian Juza Äikäs, pyöräytti ilmapalloista merenneidon. Mites Jussi, osaatko saman?

Sant Martín metropysäkki.

Tapasiltamat kera vieraitten.

7.2-19.2 Arki kylässä

Niinhän se menee, että kaikkeen ihminen tottuu tai sopeutuu. Myös niinkin valloittavaan ja erikoiseen kaupunkiin kuin Barcelonaan. Paikka pursuaa mahdollisuuksia, tilaisuuksia ja mitä erikoisinta arkkitehtuuria, mutta arki se on täälläkin. Sagrada Familian käsittämättömät kurvit ja hienonhieno hiekka jalkapohjissa loppumattomalla rantahietikolla ovat kaukainen haave kuin herätyskello päräyttää yhtä ärsyttävän äänensä aamulla. Aamupala, facebookin tarkistus ja Ilta-Sanomien nettisivujen selailu, hampaiden pesu, tietokoneelle takaisin, vaatteet päälle kiireellä kun tuli taas torkutettua liikaa ja puolijuoksua junalle kun kello on ihan yhtäkkiä taas niin paljon. Junassa 45 minuuttia yliopistolle ja luennoille. Mutta on se silti aika erilaista kuin kotona. Ihan hyvällä tavalla.



Nyt kun tuli yliopistosta puhetta, niin päivitetäänpäs tilanne sen suhteen. Viime maanantaina alkoi nyt sitten se varsinainen vaihto-ohjelma eli International exchange programme. Ohops. Meinasin kiiruhtaa asioiden edelle. Palataan uusiin kursseihin kohta. Eli ensimmäiseksi katalaanin intensiivikurssin tentti värikynällä somisteltuna; samana päivänä, viime maanantaina, ihastuttava opettajattaremme Margarida oli kutsunut meidät suomalaiset omaan tenttiin. Valmistautuminen olisi voinut olla parempikin, mutta itsevarmuuden tuoksu leijaili silti vahvasti ympärilläni. Kokeen kolme osiota kepitin kuin kendomestari vastustajansa, tasaisen tappavaa jälkeä. Suullinen itsensä esittely kuorrutettuna perheenjäsenen kuvailulla, lempipuuhasteluilla ja kaupunkiin tulon syiden kerronnalla oli möngertävän ihanasti edennyttä puhetta. Kuunteluosiossa yritin kurkistella muiden papereita kun en siitä mitään ymmärtänyt, mutta haaveeksi jäi pieni filunki. Katse ei yltänyt niin pitkälle. Pari esseetäkin nykäisin Ville viis vee -tyylillä, mutta pääasia, että tavaraa syntyi paperille. Kahden ja puolen tunnin onnistunut näytteleminen kielen osaajasta tuntui onnistuneen kun opettaja vilautti lopuksi niin kultaisen hymyn, että sen takaa ei ketunhäntää voi löytyä. Katalaanin alkeet leimataan tästä lähtien CV-luetteloon.



Palataanpas sitten takaisin siihen itse vaihto-ohjelmaan. Kyseessä on aika napakka paketti kulttuurin ja kulttuurien välistä oppimista. Tarjolla on Territory, culture and education in Catalonia (T.C.E.), Education and project management in international context, Intercultural communication sekä Diversity and education. Sen tarkemmin ei ole syytä avata kurssien sisältöjä, koska a) se ei varmastikaan ketään kiinnostaisi, b) nimi on aika hyvin suuntaa-antava ja c) tämän kohdan laitoin vain sen takia, kun pelkkä a) ja b) olisi tuntunut jotenkin liian pliisulta. Niin. Ja kurssit kestävät huhtikuun puoleen väliin, jolloin olen tulossa Suomeen pariksi viikoksi. Sen jälkeen paluu pienelle lomalle, josta paluu pysyvästi Suomeen. Näillä näkymin ajankohta on toukokuun puolen välin krouvi. Siihen mennessä olen saanut irti sen, mitä täältä haluan saada.



Mutta tärkein informaatio kurssien suhteen on niiden ajoitus. Miltei joka maanantai ja keskiviikko on vapaapäiviä ja muina arkipäivinä painetaan sitten luentoja. Ja täytyy ensimmäisen viikon perusteella sanoa, että kurssien laadun taso heittelee kuin Jyväskylän OKL:lla konsanaan. Ääriesimerkit männä viikolta: Luennoitsija Margetta Margolis (nimi muutettu) pitää T.C.E kurssin luentosarjasta kaksi luentoa ja unohtaa tulla toiselle. Korvaukseksi arvon ruova lykkää pienimuotoisen tehtävän luentojen pohjalta. Kyllä. Luentojen, vaikka niitä ei ollut kuin se yksi. Rouvan omien sanojen mukaan lyhyt pohdinta, lyhyt tässä tapauksessa tarkoittaa 10 sivua, oman maan ja Katalonian alueen koulutuksen vertailu. Samalla kurssilla kaksi luentoa kävi myös tempaisemassa Miguel Martinez (nimi muutettu). Herra M. oli yhdistelmä Alexander Stubbia, Vesa-Matti Loiria ja Timo Kahilaista; äärimmäiset puhelahjat ja tietous yhdistettynä vatsapohjaa alati naurattavaan tarinankerrontaan ja kokemuksiin. Ja palautettavan pohdinnan pituus kaksi sivua.



Tämän viikon olen saanut toimia oppaana yhdelle saksalaiselle (Tinke ja Noora) ja suomalais-yhdysvaltalaiselle (Kimmo ja Laura) pariskunnalle. Opas on vain muutaman kerran saanut huomata olevansa edelleen itsekin aikamoinen guiri (paikallisten antama nimitys turisteille, ei juurikaan positiivissävytteinen sellainen). Mutta on ollut kyllä todella mahtavuutta saada läheisiä ystäviä kylään ja nauttia kaupungin tarjonnasta yhdessä. Eilisen illan huipentuma oli kaupungin vanhimman tapas-ravintolan menun tyhjentäminen. Ciutat Comtal, perustettu muuten vuonna 1997 eli tapaskulttuuri Kataloniassa on vielä kohtalaisen nuorta, oli jäätävä menestystarina. Reilun puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen paratiisin ovet aukaistiin ja melkoisen lunkilla asenteella työhönsä suhtaunut tarjoilija, lempinimeltään ”Okey”, ohjasi meidät pöytään. Suosittelen kaikille ruuan ystäville ja rakastajille. Aikamoista. Ruuan päätteeksi suuntasimme vielä Barri Goticin kapeille ja sokkeloisille baarikujille etsimään Harlem Jazz Night Clubia. Saavuimme hieman liian myöhään, sillä livebändi oli juuri lopettanut soitannan ja hikisistä ja euforiassa kylpevistä ihmisistä päätellen missasimme jotain aika hienoa.



Huikeaa on myös ollut se, että pitkään vaivannut flunssa on taittunut. Eilen kävin rykäisemässä jo kevyen lenkin, jossa kyllä huomasi kunnon tippuneen alle kaikkien mittareiden. Jalka nousi juoksun merkeissä sen 500 metriä, jonka jälkeen oli pakko tiputtaa kävelylle. Näin huonossa kunnossa tuskin olen koskaan ollutkaan. Siispä ensi tiistaista lähtien liityn yliopiston sulkapalloseuraan. Kurssikaveri Itävallasta, Mercedez, on kuulemma oman maansa top-10 pelaajia ja on käynyt täällä sulkaa lyömässä jo parin viikon ajan. Raportointia espanjalaisten rodrigojen ja pedrojen kyykytyksestä sulkapallokentällä luvassa myöhemmin, mutta liikuntaa kyllä kaipaan jo hullun lailla.



Toinen mielenkiintoinen juttu on myös luvassa ensi viikolla liittyen paikalliseen jääkiekkojoukkueeseen, joka tällä hetkellä tahkoaa pudotuspelejä. Kyllä. Espanjassa pelataan kiekkoa ja Barcelonan seuraava kotipeli on ensi lauantaina. Pakkohan sitä on mennä katsomaan. Tarkemmin kiekosta ja siihen liittyvästä stoorista luvassa ensi jaksossa.



Nyt suihkuun ja aurinkoon kylpemään. Suomessa taitaa vielä olla aika napakat pakkaset, vai kuinka? Täällä oli eilen +18. Eipä muuta. 

Kaksi sanaa ikävästä

Otsikko on harhaanjohtava. Kyllä niitä sanoja on enemmänkin, mutta otsikolla kirjoittaja pyrkii naulitsemaan lukijan ja jos olet päässyt näin pitkälle, tarkoittaa se sitä, että olen onnistunut.

Aloitetaan ensin hassuttelulla. Kävin kaksi päivää sitten yliopiston terveyskeskuksessa. Oli jo useamman päivän ollut tosi heikko ja voimaton olo. Lisäksi kuumemittari näytti toistuvasti alilämpöä puolesta asteesta asteeseen. Kun löysin perille terveysasemalle perusmurjotusnaama vastaanottovirkailija otti vastaan katalaanin kielellä. ”Do you speak english?” Eipä tietenkään, ranskaa olisi kyllä osannut.



Kun tarvittavat lippulappuset oli näytetty ja todistettavasti osoitettu, että opiskelen yliopistolla, neiti ohjasi minut istumaan ja odottamaan lääkäriä. Eipä aikaakaan kun sairaanhoitaja kutsui liukuovista peremmälle. Kieli: katalaani. Siinä sitten taiteiltiin, lähinnä käsillä ja yritettiin selvittää missä pipi on. Yllättävän hyvin toimi elekieli ja sana sieltä sana täältä -periaattella luulen ymmärtäneeni myös mitä sairaanhoitaja minulta kyseli. Kun tiedot olivat koneella oli lääkärin vuoro. Kyllä. Elekielellä mentiin.



Paikallinen sairaanhoitokulttuuri tuntuu eroavan aika ronsisti siitä mihin Suomessa on tottunut. Kun kotona saa itkua vääntäen ja polvillaan anoen pyytää antibioottikuuria, tulee se täällä vähän niin kuin kylkiäisenä vierailusta. Lääkäri määräsi aikamoisen satsin troppeja. Särkylääkkeitä, antibiootit ja kattauksen kruunasi astmapiippu. Kyllä. Astmapiippu. Yhden kokeilukerran jälkeen päätin jättää piipun hyllyn päälle pölyttymään, mikä täällä käy kuin itsestään, sillä talot suorastaan pursuavat noita ei niin ihania karvapalleroita.



Nyt on ensimmäinen päivä viikkoon kun tuntuu siltä, että lämpö alkaa palailemaan normaaliin. Se on aika hyvä juttu.



Lopuksi ne kaksi sanaa ikävästä. Oikeastaan sekin tuntuu mahdottomalta. Silloin kun ikävä on kovimmillaan, ei sille ole sanoja. Tuntuu ettei mikään huvita. Vatsaan sattuu ja pää on kipeä. Kun toista haluaisi vain pitää sylissä, tieto siitä, ettei se ole mahdollista on musertava. Olo on kuin pähkinällä, joka joutuu pähkinänsärkijään. On hereillä, mutta ei ole paikalla. Kulkee katuja verhot pimennettyinä. Mutta jotenkin se on kestettävä. Sanoin en voi kuvata sitäkään, miten kiitollinen olen siitä, että on joku jota ikävöidä niin paljon, että ruumiinlämpökin tippuu. Sitä kautta sen kestää. Ikävän.

Ei tässä nyt vielä ihan kuuhun mennä, mutta aika napakalla asenolla kiipeilijää kannatellaan.

Gironan läpi virtaava Oñar-joki.

Tomazo, Torinon lahja maailmalle, suutelee leijonapatsaan peppua. Ai, miksikö? Vasta sen tehtyää saa vierailija majoittua Gironan kaupunkiin yöksi.

Hazy afternoon on the top of Girona.

Freakey Frankie a.k.a. Freek ja minä nauttimassa maailman parhaita patatas bravaksia.

31.1-7.2.2011 Urheat perunat ja ihmispyramidi

Thermari!
Jälleen on kulunut aikaa sen verran, että tekstiä on syntynyt kirjoitettavaksi. Ajattelin jo eilen naputella ajatuksiani, mutta väsymys vei voiton. Mutta tässä kuun vaihteen kuulumiset:



Katalaanin kielen kurssia on enää jäljellä, onneksi, vain tämä viikko. Kurssi on toki tarjonnut hienoja elämyksiä tuntien ulkopuolelta, joten en voi sanoa, että sen valitsiminen olisi ollut täysin tarpeeton asia. Ja saahan siitä vielä kivan bonuksen rahallisessa muodossa, joten mikäpä siinä. Viime viikon tiistaina meillä oli kurssin jälkeen puolentoista tunnin harjoitukset paikallisen yliopiston castell joukkueen kanssa. Kyseessä on siis ihmispyramidien rakennusta ja ensimmäiset huojuvat ihmistornit rakennittiin jo 1700-luvun loppupuolella. Ideana on muodostaa mahdollisimman korkea ”torni” kiipeämällä toisten olkapäille. Touhu vaikuttaa vähintään epäilyttävältä, mutta kurssin vetäjä sanoi, että parin sadan vuoden aikana vain kaksi ihmistä on kuollut tiputtuaan castellin (suomeksi linna) huipulta. Pakkohan sitä oli kokeilla ja olin ensimmäisenä innokkaana käsi pystyssä kun kyseltiin vapaaehtoisia. Ensin omille olkapäilleni kiipesi hentoinen tyttö ja pääsin itsekin kokeilemaan kiipeämistä. En hentoisen tytön päälle, vaan rotevan kurssinvetäjän karhumaisille olkapäille. Hiki tuli ja hauskaa oli.



Toinen kurssimme järjestämistä ekskursioista oli päiväretki Gironaan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Girona) lauantaina. Lähtö oli napakasti kello kahdeksan aamulla. Sympaattinen pikkukaupunki oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikka oli täynnä värikkäitä taloja, joki halkaisi keskustan ja Sant Feliun kirkko, joka kohoaa ylväästi vanhan kaupungin ylle. Kaupunki toimii parhaiten kahdestaan nautittuna, katuja hiljalleen koluten, käsi kädessä. Romanttisuuden viba oli kaupungissa kohdillaan. Gironalaiset myös tykkäävät legendoista. Yhden mukaan kaupunki pelastui kaksi kertaa Ranskan armeijan hyökkäykseltä siten, että paikallisen pyhimyksen (älkää kysykö nimeä, en tiedä) hauta avattiin ja sieltä pölähti satoja tuhansia kärpäsiä, jotka sitten tappoivat kaikki ranskalaiset ja heidän hevosensa. Pientä logiikan puutetta tarinassa toki on ja ehkä rutolla on ollut jotain tekemistä asian kanssa, mutta gironalaisille kärpänen on edelleen eläinkunnan ykkönen. Kaupungista saa mm. suklaakärpäsiä.



Viime viikon keskiviikkona alkoi myös, tosin vain tervetuliaispäivän muodossa, varsinainen vaihto-ohjelma. Oikeastaan vasta silloin selvisi kunnolla, että mitä kaikkea täällä koulun puitteissa olisi tarkoitus oppia. Kyseessä on International Programme ja maan tavasta poiketen kaikki kurssit on englanniksi. Asian kuultuani teki mieli yhtaikaa kirkua riemusta ja toisaalta taas harmitella synkistellen. Hyvä juttu on se, että kursseista ymmärtää oikeasti jotakin, mutta toisaalta se tarkoittaa samalla sitä, että espanjan kielen oppiminen voi jäädä haaveeksi. Katalaanin kurssi on onnistuneesti tuhonnut ne pienet espanjan alkeet, joita mukanani tänne kannoin ja kun kaikki tuleva opetus tapahtuu englanniksi, en oikein näe itseäni iltaisin opiskelemassa kämpillä espanjan kieltä, kun ulko-oven takana odottaa Barcelona.



Kurssin porukasta sai heti hyvän ensivaikutelman ja jahka ensi maanantaina pääsen täysipäiväisesti liittymään remmiin niin uskon, että hyvää tulee. Kurssilla on nippu irlantilaisia (enempää stereotyypillisiä irlantilaisia saa hakea), kimppu belgialaisia, hollantilainen, pari itävaltalaista, vahingossa väärään paikkaan syöksynyt italialainen (joka jaksaa päivittäin kertoa kuinka huonosti asiat ovat hänen maassaan) sekä puolalainen. Heti keskiviikkona käytiin porukalla vähän pyörähtämässä kaupungin sykkeessä. Ja heti perään perjantaina. Ja sitten vielä varmuudeksi lauantaina. Ei tämä pappa jaksanut enää kovin myöhään hillua. Ja ihan totta (erityisesti sinulle Ellu, kun olit aikaasi edellä) täällä tuntee itsensä vanhaksi, kun kaikki ympärillä ovat neljä vuotta nuorempia. :)



Kämppisten kanssa vietittiin torstaina iso illallinen. Mehevä setti; isot tapakset alkupalaksi, vielä isompi pestopasta pääruaksi ja ei niin iso tiramisu jälkkäriksi. Mmm, ruuan ystävälle tämä on kyllä hyvä paikka. Jokaisella oli illallisen suhteen oma vastuualueensa ja roheasti ilmoitin jo viikkoa aiemmin, että meikä kyllä hoitelee juomapuolen. Paukuttelin henkseleitä vielä minuutteja ennen illallista, että juomista ei ainakaan jää kiinni. No niin. Jäihän se. Neljä pulloa viiniä ei (loppuja en juomia en kerro, kun tiedän, että myös äitini lukee tätä) riittänyt mihinkään, ja kauppaan oli juostava nöyränä poikana. Osasyy kulutukselle saattoi olla se, että bulgarialainen kämppis Stefka ilmoitti alkuillasta jättäneensä poikaystävänsä. Tunteellinen tapaus malttoi mainita asian vielä melko moneen kertaan illan aikana.



Perjantaina kävimme uusien kurssikavereiden kanssa katsomassa Montjuïcin suihkulähde shown. Oopperalaululla maustettu vesisuihkunäytelmä oli todellakin näkemisen arvoinen. Lotrauksen jälkeen tuli nälkä ja suuntasimme porukalla El Bornin alueen kapeille kujille etsimään hyvää tapasravintolaa. Sellainen löytyi. Parilla kympillä pöytään kannettiin kaikkea kukkakaalista mustekaloihin ja voin kertoa, että oli hyvää. Mielenkiintoista oli myös todeta miltei jokaisen ruuan kohdalla, että ”hmm tämä on varmaan juustoa..oho, ei ollutkaan.. en tiiä mitä tämä on, mutta ai että kun on hyvää”.



Viikko päättyy sunnuntaihin. Niin tämäkin blogiteksti. Kävin katsomassa La Sagrada Familian. Ei ole ihme etteivät saa sitä koskaan valmiiksi. Vaikea sanoa, mitä on Gaudin päässä pyörinyt kun on paperille suunnitelmia piirrellyt. Mutta onpahan pienelle ihmisille ihmettelemistä, kun valtavaa, kirkkoa etäisesti muistuttavaa taideteosta katselee. Päivä ei yksityiskohtien tarkasteluun riitä. Sunnuntai-illan kruunasi patatas bravas, urheat perunat. Kuulin eräältä paikalliselta kaverilta paikasta, joka kuulemma tekee espanjan parhaita perunoita. Vähän kaveri valehteli. Kyllä ne on maailman parhaita. Paikka, bar Tómas, oli jo itsessään kokemus. Toinen toistaan lihavammat kokit pyörivät keittiön ja tiskin väliä, päätarjoilija nilkutti pöydästä toiseen ja huusi aina välillä tiskille tilaukset äänellä, joka saavutetaan vasta 40 vuoden ahkeran tupakoinnin avustuksella ja pikkuinen sisätila täyttyi paikallisten puheensorinasta.



Tällä hetkellä on miehestä vähän veto poissa, kun eilen illalla alkanut kurkkukipu kiusaa edelleen. Kävin ostamassa strepsilsejä ja non stress-teetä. Pitäis niillä taittua. Keli on tosiaan hiukka petollinen kun auringon paisteessa pärjää pelkillä kalsareilla, mutta illalla ja aamulla saa kaulahuivin kiskoa tiukasti ympärille. Mutta aurinko paistaa, tai ei nyt enää kun on ilta, mutta päivisin paistaa. Ja se on nättiä.



Buenosta tardesta vaan kaikille ja muistakaa halailla toisianne!

Sarja kuvia, kuvasarja.

Kun katalaanin kielen kurssilla kaikki muut vain iloisesti naureskelevat menemään, niin tämä poika paiskii nöyrää duunia. Oppimistulokset eivät vielä ole seuranneet.

Mielenosoitus nro 2 kotikadulta.

Koira ja tyttö.

Skotlantilainen kämppis hankki itselleen seuraa huoneeseensa. Vaasissa näkyy salamannopea Pedro.

26.1-30.1.2011 Kirsikoita ja kielikylpyä

Ensimmäinen viikko etelän ”lämmössä” on vietetty ja mikäpä olisi parhainta sunnuntai-illan herkkua kuin mutustella ajatuksiaan männä viikon tapahtumista.



Aloitetaan koulusta. Tai yliopistosta, niin kuin erään hyvän ystäväni isä tässä vaiheessa aiheellisesti olisi korjannut. Katalaanin intensiivistä tykitystä on takana viisi päivää. Hanskaan on tarttunut itsensä esittely, lyhyesti ja ytimekkäästi joc em dic Jukka i joc vint-i-quatre anys. Eipä sitä muuta tarvitsekaan. Paitsi tietysti, että keltainen on groc ja Nadal tarkoittaa joulupukkia. Hirveän syviin keskusteluihin allekirjoittaneen taidolla ei vielä sukelleta, mutta pohja on vankkumaton. Pieniä sydämentykytyksiä aiheutti myös ihastuttavan opettajattaren sivulauseessa huikkaisema lause ”niin, jos ette pääse kurssia läpi, joudutte maksamaan sen.” Täh? Täytyy harjoitella hymylihakset kuntoon koetta silmällä pitäen.



Kurssilla saa myös kylpeä tosissaan. Itse joudun pulikoimaan jatkuvalla syötöllä neljän kielen kylvyssä, kun epätoivoisesti yritän minisanakirjalla kirjoittaa katalaanin sanat myös espanjaksi ja samalla jotenkin ymmärtää ne englannin tai suomen kautta. Voin kertoa, että vaikka aikanaan olinkin Keuruun pioneerirykmentin kovin uimari uinticooperissa, on niistä päivistä kunto heikentynyt. Ainakin kurssin kielikylpymaraton tuntuu yhtä mahdottomalta kuin Barcelonan kotitappio.



Barçasta puheen ollen, kävin katsomassa Blaugranan espanjan cupin pelin keskiviikkona. Aivan uskomaton fiilis oli jo pelkästään kävellä kohti legendaarista Camp Nouta, puhumattakaan siitä, kun Lionel Messi pamautti 1-0 maalin yhdeksännellä minuutilla. Barcelona huivi heilui vimmatusti ja kymmenien tuhansien fanien yhtaikainen möykkä oli sanoinkuvaamattoman hienoa. Barça taputteli pelin pakettiin puhtaasti 5-0 ja jokaisen maalin jälkeen juhlat olivat yhtä mellevät. Eniten lämpenin kuitenkin sille, että fanit arvostivat jokaista hienoa yksittäistä suoritusta kentällä. Kun JJK:n Tuomas Latikka ryöstää pallon puolustusalueella ja lähtee upeaan nousuun, Harjun lehtereiltä kantautuu korkeintaan rykivää hyväksyntää. Kun Abidal riistää pallon, pistää nippuun hyökkääjän tai kaksi ja syöttää helpon syötön keskikentälle Camp Nou repeää suosionosoituksiin. Se on sitä jalkapalloa ja kulttuuria.



Palataanpas nopeasti vielä kurssille ja kielien pariin. Muutama poiminta mehukkaista kieltenvälisistä merkityksistä; jätkä tarkoittaa tsekiksi paikkaa, jossa teurastetaan lehmiä ja Guardiola katalaanin kielellä säästöpossua. Ja italialaisen kuvaus omasta kansastaan oli myös mieleenpainuva; ”italialaiset joko varastavat tai jakavat. Eli jos olet meidän seurassa emmekä jaa sinulle mitään, kannattaa olla huolissaan”. Että sellaisia terveisiä Milanoon tai Roomaan matkaaville.



Torstaina oli vuorossa mielenosoitus numero 2. Katalaanit protestoivat vahvasti lakiuudistusta vastaan, joka leikkaa ison osan eläkkeistä. Varsin ymmärrettävää mielenilmaisua siis. Tällä kertaa ei helikoptereita tarvittu, mutta väkijoukko oli varustautunut jo hieman paremmin. Lippuja, megafooneja ja iskulauseita tuki myös muutamat paukkupommit. Hyvin rauhallisissa merkeissä marssi kuitenkin hoidettiin ja täytyy vain olla äärimmäisen onnellinen, että vaihtopaikaksi ei valikoitunut Egypti.



Uusia paikkoja on jonnin verran tullut koluttua. Suklaamuseo oli aika vänkä paikka. Parimetriset veistokset Paavo Pesusienestä ja Louis Armstrongista eivät sinänsä ole mikään uutisaihio, mutta kun ne on kyhätty marsipaanista ja suklaasta niin jotain erilaista niissä on. Kurssin porukalla käytiin myös Katalonian historian museosta josta ei kyllä luuta kummempaa jäänyt käteen. Pitkän päivän päätteeksi alueen historia lähtien parisen tuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua ei nostanut mielenkiintoa kovin korkealle. Toisaalta opas oli innostava ja legenda Katalonian lipusta (keltainen pohja, jossa neljä punaista viivaa. Kuulemma joku pitkähiuksinen kreivi oli dipannut toisen kreivin revenneeseen mahaan sormensa ja vetänyt neljällä sormella onnenviivat omaan kilpeensä) sekä Francon diktatuurin ajan hirveydet olivat aikamoista kuunneltavaa. En yhtään ihmettele miksi paikalliset haluaisivat vetää itsensä irti Espanjasta.



Sitten on pakko kertoa vielä tarina siitä kuinka el stupido sitä ihminen osaa välillä olla. Lähdin toissapäivänä Hennan kanssa intoa puhkuen läheiseen kauppahalliin hankkimaan paella tarpeita. Kauppahallissa silmä lepäsi kaiken maailman gastronomisissa ihanuuksissa ja vesi suorastaan roikkui kieleltä. Ennen simpukoiden ja katkarapujen ostoa päätin poiketa vihanneskojulla ostamassa heti käyttövalmiin, pehmeän avokadon. Iloinen pitkätukkamyyjä intoutui tarjoamaan maistiaisen mehevästä kirsikasta. Mussuttelin lahjan menemään ja ajattelin, että noitahan voisi ostaa myös. Pyysin kaveria lappaamaan kolme kourallista kirsikoita pussiin ja pyysin laskun. Sieltähän se helähti sujuvalla katalaanilla että nueve euros. KYMMENEN euroa! Menin shokkiin ja vaikka aivot antoivat käsille perääntymisviestiä niin jostain syystä raha vaihtoi omistajaa. Aikani kiroiltua ja käveltyä ympyrää marketissa päätin mennä takaisin vaatimaan rahojen palautusta, kuin eräs toinen hyvä ystäväni konsanaan. Pitkällisten englannin ja katalaanin sekaisten väittelyiden seurauksena sain vaihdettua kirsikat neljään omenaan ja pieneen kasaan viinirypäleitä. Bulgarialainen kämppikseni, jälkiviisaanahan on helppo sanoa Stefka, kertoi myöhemmin illalla kun naurultaan pystyi, että ”man, it's January!”. Niinpä.



Eilen pyörähdettiin kurssikavereitten kanssa metsäbaarissa, joka oli melko erikoinen paikka ja söin paikallisen Döner-kepabin. Ei ollut ihan niin hyvä kuin Bremenissä, mutta kuitenkin. Tänään lähdetään sellaiseen paikkaan kuin the Imprevist (=odottamaton). Yhdistelmä taidegalleriaa ja ravintolaa. Ruoka on hyvää.



Lisäilen kuvia ensi viikolla. Aika hyviä on muutamat. Heippa!

Muutama kuvamaistiainen

Aamumandariini kämpillä.

Paikallinen taiteilija hakemassa inspiraatiota Parc Güellin rinteillä.

Placa Catalunya iltavaloissa ja matoperspektiivistä.

21.1-25.1.2011 La Llegada – saapuminen

En aluksi ajatellut kirjoittaa ajatuksiani muistiin saatika jakaa niitä koko maailman kanssa, mutta ihminen on luonteeltaan tuuliviiri. Mieltään saa ja pitää muuttaa. Siispä tarjoilen tässä kaikille halukkaille kevyen tapaksen muodossa palan Espanjaa. Tai oikeammin Kataloniaa, suoraan sen ytimestä Barcelonasta.



Isojen muutosten edessä lähdön hetket ovat yleensä todella vaikeita. Vaihtoon lähteminen ei todellakaan ollut helppoa. Viimeisten viikkojen aikana päässi poukkoili ainoastaan sekavia ajatuksia tulevasta. Pyyhkeen heittäminenkään ei ollut kaukana, mutta onneksi tyttöystäväni takoi viime hetkellä järkeä päähäni sanomalla, että Suomeen ei sitten ole mitään asiaa jäädä. Kiitos Maru.



Saapuminen Aeropurto de Barcelonaan oli lempeä ja nosti väkisinkin suupielet hymyyn. Lämpömittari ei rikkonut hellelukemia, mutta aurinko helli silmiä ja ihoa. Paksut vaatekerrokset tosin ovat tarpeen varmaan vielä muutaman kuukauden ajan, sillä päivän korkein lämpötila ensi päivien aikana on noussut vain 13-15 asteeseen. Niin, tiedän. Verrattuna Suomen vastaavaan tilanteeseen se on paljon, mutta täällä on sama lämpötila myös sisällä, joten viileää on.



Laukkujen kantamisesta väsyneet olkapäät (tai toivottavasti samalla seudulla olevat lihakset) saivat levähtää matkatavaroiden rojahtaessa vuokra-asunnon kivilattialle. Hieman detaljeja kämpästä; sijainti on aivan loistavalla paikalla (Via Laietana), kun kävelee ulos alaovesta törmää ydinkeskustaan. Ramblalle töpsyttelee parissa minuutissa ja pääostoskatu tulee vastaan jo ennen sitä. Placa Catalunya, päämetroasema keskustassa, on myös aivan vieressä ja rantaankin kävelee 15 minuutissa. Kämppä jaetaan tyttöjen kesken. Ensimmäisen viikon asun samassa huoneessa Hennan (muutama kurssi alempaa OKL:sta) kanssa ja muissa huoneissa luurailee neitokaisia Hollannista (Ana, jonka huoneen saan helmikuun alusta), Bulgariasta (Stefka, pirtsakka hotellityöntekijä Bulgariasta), Skotlannista (äärimmäisen vahvalla aksentilla varustettu taiteilija Kristi) sekä Saksasta (maisteriopintojaan työstävä Sara). Asunto on myös järkyttävän iso, arviolta 200 neliömetrin raja pamahtaa puhki. Toisaalta suunnittelija on kyllä huikeasti onnistunut muokkaamaana asuntoon maksimaalisen määrän hukkaneliöitä. Ehkä ko. kaveri harrastaa curlingia, sillä kaksi täysmittaista rataa tyhjistä käytävistä saisi. Mutta valitukselle ei ole sijaa, varsinkaan kun palveluun kuuluu yläkerrassa asustavan vuokraemännän sisko, topakka katalaanitäti muuten, joka jokaisena keskiviikkona tulee kuulemma kukonlaulun aikaan siivoamaan kaikki yleiset tilat kuntoon.



Ensimmäisen päivän iltana moderni vaihtarikundi suuntaa tietysti suuntansa Ikeaan. Kröhöm. Ihan totta, pakko oli mennä. Fiilis oli kieltämättä hämmentävä kun sukelteli perjantai-iltana yhdeksän aikoihin paikallisten mummojen seassa metsästäen peittoa, lakanoita ja muita melko tärkeitä arjen apuvälineitä. Ensimmäisen päivän ryntäilyjen jälkeen ei siis paljon ollut akkua enää koneessa jäljellä. Miltei ympäri vuorokauden kestänyt matkustaminen ja ramppaaminen sammutti lyhdyn puolen yön tietämissä.



Parc Güell piti käydä tarkastamassa heti seuraavaksi. Komea paikka, suosittelen kuitenkin lämpimänä nautittavaksi. Eli myöhemmin keväällä uusi reissu samaiseen paikkaan. Ehdottomasti vaivan arvoista on myös kivuta puiston huipulle asti. Hiljaisuudessa näkymien nauttiminen on huomattavasti hienompaa.
Käytännön asioista tärkeää oli puhelimen ja metro/bussikortin hankkiminen. Molemmat järjestyivät aika lailla vaivattomasti. Puhelimen, liittymän ja muutaman euron puheaikaa prepaidiin sai alta kahdenkympin. Julkisen liikenteen kortti olikin hiukka hintavampaa. Rapiat viisikymmentä euroa yhtä monesta käyttökerrasta kirpaisi lompakkoa kun muihinkin juokseviin asioihin oli jo hyvät siivut leikattu. Eli äiti jos luet tätä, niin voit ruveta harkitsemaan säästötilin avaamista. Vitsi, vitsiii.



Pelkkää juhlaa ei ensimmäiset päivät kuitenkaan ole olleet. Kohtalaiset kuumotukset tuli lauantai-iltana kun paikalliset päättivät järjestää mielenosoituksen tämänhetkisellä kotikadulla. Hiukka pisti tärisyttämään kun avasi alaoven ja vastassa oli mellakkapoliiseja. Porukka möykkäsi melko energisesti ja paikalle saapui, ilmeisesti järjestystä ylläpitämään, myös poliisihelikopteri, joka sitten pörräsikin useamman hetken meidän talon yläpuolella. Väki ei siis ottanut kovin innolla vastaan hallituksen päätöstä leikata pienituloisten palkkoja entisestään.



Koulu on myös alkanut pyöriä. Katalaanin intensiivikurssi.. Hmm.. Mitenköhän sen nyt sanoisi? Ei ole kovinkaan herkullinen tunne nököttää oppitunnilla tajuamatta juuri sanaakaan opetuksesta. Mieleen hiipii muistot naapurimaan kielen opiskelusta. Noh, kurssilla on mukavia tyyppejä ja muutaman kanssa on jo ehditty tutustua El Ravalin houkuttelevaan baarikulttuuriin. Katsellaan sano Mannerheim ja sodan voitti.



Tällä hetkellä kaikista turhauttavinta on kielen vajaavuus. Ei sillä, että omassa olisi sen kummempaa vikaa, mutta täällä ei tosiaan englannilla mitään tee. Pieni erävoitto saavutettiin kuitenkin tänään kun kävin pisimmän espanjanenglannin keskustelun tähän mennessä. Hikikarpaloita pitää vielä kuitenkin aika paljon puristaa, että käsien liikehdintää seurasi sulava castellanon helinä.



Ensimmäisestä sopeutumis shokista on jo ehkä päästy yli. Seuraava on varmaan jo tuloillaan. Mutta kaupunki on kyllä upea ja ei ole kovin vaikea kuvitella kuinka täältä on pulpahdellut taiteen eri osaajien mestariteoksia aikojen saatossa. Inspiroivampaa paikkaa saa etsiä.