Pullia, kiekkoja ja sulkapalloja

Hola guapos!

Jo muutaman päivän mieltäni on kalvanut se tosiasia etten ole uutta tilannepäivitystä tehnyt. Nyt korjataan tuo tilanne kertakirjoituksella kuntoon. Selailen ensin nopeasti valokuvia ja yritän muistella mitä olen viimeisen puolentoista viikon aikana puuhaillut.



Aloitetaan suomalaiseen tyyliin jääkiekolla. Tiedän, että monet tätäkin blogia ainakin satunnaisesti vilkuilevat henkilöt pyörittelevät tällä hetkellä päätään. Kendoa!? Barcelonassa? Jalkapallon mekassa! Pyhäinhäväistys! Otetaan kuitenkin ihan iisisti. Jääkiekko sattuu vain olemaan aika nättiä, jalkapallo vähintään yhtä makoisaa.



Asiaan. Kävin viime viikon lauantaina katsomassa aikamoisen viihdepläjäyksen. Espanjan Superligan välieräkamppailu FC Barcelonan ja CH Jacan välillä. Kyseessähän on tulikuuma paikallisderby Katalonian herruudesta. Jacan kaupungista löytyy myös jääkiekkoilijanpatsas. Lienee ainoa lajissaan koko Etelä-Euroopassa. Itse pelistä ei uusia aihioita patsaiden pystyttämiselle löytynyt. Peli oli sanalla sanoen hallittua kaaosta alusta loppuun. Jäähyjä vihellettiin aika tarkalleen yhden minuutin välein, joten viis vastaan viis peliä yleisölle ei tarjottu. Espanjalaiseen kulttuuriin kuuluen protestointi jokaisesta jäähystä oli samanlaista kuin jalkapallokentillä; käsiä viuhdottiin julmetusti ja suu kävi. Huvittavaa oli myös taklaustilanteissa taklattavan pelaajan väistöliikkeet. Jos vain aikaa oli, taklattava meni sukkelasti kyykkyyn, jotta tavallisesta tilanteesta saatiin yhtäkkiä todella vaarallisia. Allekirjoittanutta pelissä kiehtoi kuitenkin eniten Ukrainan ex-maajoukkue pelaaja Danylo Didkovsky. Pirkka-versio Raimo Helmisestä, poikkeuksena se, että Raipekin olisi näyttänyt pikaluistelijalta ”Diddyn” rinnalla. Siitä huolimatta joukkueensa kapteeni dominoi jäällä alusta loppuun. Kirjaimellisestikin, sillä Barcelonan päävalmentaja oli päättänyt kaventaa pudotuspelivaiheeseen mentäessä pelaavaan kokoonpanon kahteen ketjuun. Tuon pelin Barcan lätkäjaosto hävisi kolme-neljä, mutta kepitti vastustajansa sunnuntaina ja eteni näin ollen finaaleihin.



Vielä lyhyesti kiekosta. Tein viime viikolla jutun joukkueen ja koko Espanjan kiekkoliigan ainoasta suomalaispelaajasta Tommy Mannermaasta. Sympaattinen nuori kaveri. Juttu ilmestyi ilmeisesti viime lauantaina Turun Sanomissa. Erikoista tässä oli se, että otin juttua varten ensimmäisen lehtikuvani. Erittäin muy bueno! Jos siis kuulut siihen marginaaliosastoon, joka sekä lukee tätä blogia, että syystä taikka toisesta (ei tarvitse kertoa syytä) tilaa Turkkaria, niin etsippä käsiisi kyseinen aviisi ja katsasta miltä se näyttää.



Jos jaksoit lukea tekstin alkuosion, joka käsitteli barcelonalaista jääkiekkoa, niin en voi muuta kuin onnitella. Kuulut harvojen ja valittujen joukkoon!



Viikko sitten poikkesin myös labyrintissa. ESN-järjestön järjestämä päiväretki oli messevä trippi. Liimauduin pääasiassa saksalaisista koostuvaan porukkaan, ehkä ne vaaleat hiukset vetosi ratkaisevasti. Labyrintti oli siis sellaisen valtavan puiston, Barcelonan vanhin puisto jos tarkkoja ollaan ja mehän ollaan, keskelle tehtailtu pensasaita härpäke. Siellä on kuvattu myös elokuvaa nimeltä Parfyymi. Me ei elokuvaa kuvattu, mutta käppäiltiin silti ensin ryhmänä labyrintin keskelle ja seuraavaksi kisailtiin siitä, kuka löytää tiensä nopeitin ulos. Meikähän se sieltä pelmahti pihalla ykkösenä, valkovenäläisen tytön hengittäessä niskaan. Palkinnoksi pokkasin t-paidan ja raikuvat suosionosoitukset.



Viime viikon keskiviikkona oli myös bailabailausta tarjolla. Yökerho BeCool ja sen pyörivä tanssiva lattia oli keskiviikkoillan päänäyttämö. Yllättävän näppärästi sitä jaksoi keikkua pikkutunneille ja silti olla skarppina seuraavan päivän aamukymmenen luennolla. Bileet olivat siis kaikille Erasmus-opiskelijoille tarkoitetut kekkerit ja vaikka kaikki eivät paikalla olletkaan, ei yökerhossa mahtunut kääntymään tungoksen vuoksi. Hikeä valui kainaloista ja otsakiehkuroista, ja paikan nimenveroista ulkomuotoa ei ollut tarjota. Hauska ilta kaikin puolin.



Nyt on lipsahtamassa pitkä teksti. Mutta annetaan mennä kun on tähän asti päästy. Aloitin viime viikolla käymään yliopiston sulkapalloseuran vuoroilla. Siellä saa samalla myös ilmaista espanjan kielen harjoitusta, kun luonnollisesti englantia ei osata. Ekalla vuorolla sain tukkaani Mercedekseltä, Itävallan sulkapallotaiturilta. En selittele sanallakaan. Hävisin tytölle. Takkiin tuli myös Francescolta, näppärästi mailaa käyttävältä ikämiessarjalaiselta. Kummallisesti liikkunut Jordi sentään jäi jalkoihin. Joka tiistai ja torstai pyörivät vuorot on kyllä enemmän kuin hyvä juttu. Käytetään sanaa muikea. Ja niin. Eilisellä vuorolla laitoin jo vanhan herran Francescon tiukille. Oisko erät mennyt 5 ja 8? Eli ensi viikolla kaveri ei pysy enää mukana.



Viimeisimpänä asialistalla, mutta ei vähäisimpänä (luoja miten kliseinen sanavalinta, anteeksi), suomalaisten järjestämä kokkausilta. Menimme kurssiporukalla hyvän ystäväni Villen luokse viettämään sunnuntai-iltaa. Isäntien aika vierähti lähinnä keittiössä, mutta ilta oli onnistunut. Pyöräytimme Villen, Hennan ja itseni kanssa kolme vuuallista makaronilaatikkoa ja seitsemän pellillistä pullia. Voin sanoa, että olivat hyviä. Ja niin sanoivat kaikki muutkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni liityin myös niiden ihmisten joukkoon, joilta kysellään reseptejä. ”Tottakai minä kirjoitan teille reseptin. Eieiei, tosi helppoa tämä oli tehdä. Älähän nyt tämä on jo ihan liikaa, mutta kiitoksia kehuista”.



Siinäpä tärkeimmät. Jatkan vapaapäivän viettoa sukeltamalla ensin meren äärelle ja sitten.. En vielä tiedäkään. Kevättä kohti, adios!