Madrid ja muutama muu juttu

Rastabrothaaas

Pelottava karnevaalikulkija

Rafael Nadal katselee taustalta kun FC Regal pussittaa

Madridin Rastro eli sunnuntaisin järjestettävä massiivinen kirpputori

Katutaiteilijoita on tullut nähtyä kyllästymiseen asti, mutta tämä kaveri on kieltämättä aika näppärä

"Ossi"

Sambarumbabueno

Mieltä on painanut niin paljon Japanin tilanne, että ei ole oikein ollut fiilistä kirjoitella blogiasioita. Mutta, kun maailman murheita on aina ja liian paljon, ei voi paikallensa jäädä vaan katsoa eteenpäin. Ei aina niin helppoa tehdä kuin sanoa, mutta iloisuuteen pyrkii ainakin tämä pieni ihminen.



Tapahtumia edellisestä kerrasta on ollut niin paljon, että niitä kaikkia en jaksa hauskassa muodossa kirjoittaa. Siispä keskityn niihin, jotka muistan parhaiten ja yritän pitää kynän terävänä. Päivien sekoittuessa toisiinsa käytän lottokoneen lailla päätösvaltaa ja arvon tapahtumat sattumanvaraisessa järjestyksessä eri päiville.



Viikko sitten perjantaina (ensimmäinen keksitty päivämäärä, jatkossa kirjoittaja ei enää mainitse käyttäneensä keksittyjä päivämääriä, vaan käyttää niitä kertomatta siitä) vierailimme kurssiporukalla n. 30 kilometrin päässä keskustasta olevassa koulussa. Kokemus oli mainio. Hyvä ystäväni ja rallikuski, Mäkisen Tomba, olisi ollut innosta vähintää soikeana kuullessaan projekteista, joita koulussa tehtiin. Parhainta antia oli koulun kuudennen luokan yhteistyöprojekti tsekkiläisen, saman luokka-asteen, luokan kanssa. Projektin yhteinen päämäärä oli saada lapsille ja miksei myös heidän vanhemmilleen käsitys jätehuollon ja energiatehokkaiden ratkaisujen hyödyistä. Lopputyönä katalaanit olivat väsänneet oikeasti hyvin laadukkaan videon, jossa lapsenmielisen iloisesti tulevaisuutta uhkannut jätevuorikriisi ratkaistiin supersankariroskapönttöjen avulla. Projekti herätti tulvan ajatuksia ja ihailua. Asia myös oli tärkeä, sillä paikallinen jätehuolto on sieltä ja syvältä.



Vierailu päättyi hämmentäviin tunnelmiin kun huomasin tanssivani kahden kolmivuotiaan pojan kanssa karnevaalitanssia erikoisen bändin säestämänä. Viikonloppu oli pyhitetty alunperin uskonnolliselle karnevaalijuhlalle, joka tänä päivänä enemmän sambakarnevaaleja muistuttaa. Tarhaikäiset olivat koristelleet itsensä juhlaan kuuluvasti ja koululla vieraili myös äärimmäisen isolla tekopäällä varustettu karnevaalihahmo, joka tanssahteli muutaman säkeistön meidän mukana.



Seuraavana lauantaina kävimme katsomassa varsinaisen karnevaalin kaupungin keskustan liepeillä. Porukkaa oli tuhansittain ja tunnelma varsin riittoisa. Karnevaalikulkue oli kilometrien pituinen ja asusteisiin oltiin panostettu jo useamman kuukauden ajan ennakkoon. Itse olin rastamies. Yllätykseksi muita rastatukkia ei näkynyt, vaikka asusteen olisi luullut helppoudessaan koristavan useamman henkilön päätä. Kannoin siis ylpeydellä rastahiuksisten karnevaaliasusteiden uutta aaltoa ennen aikaansa. Karnevaali oli messevä kokemus, mutta silti lievä pettymys. Olin odottanut näkeväni valtavia rekkalavallisia tanssivaa karnevaalikansaa, mutta lanteiden keinutus tapahtui lähinnä katutasossa, muutamaa pientä koristeltua autoa lukuunottamatta. Lyhyenlännän kaverin oli siis tyydyttävä kurkkimaan väenpaljoudesta koko ajan varpaisiltaan.



Torstaina oli vuorossa FC Barcelona yhteisön uusi aluevaltaus. Belgialais-suomalaisjoukkio kävi katsastamassa paikallisen korisylpeyden, Regalin, sarjaottelun. Voittajasta ei taasen ollut epäselvyyttä ja jo ensimmäisen neljänneksen aikana oli selvillä, että kuka sarjapisteet poimii. Sen täällä on huomannut, että barcelonalaiset lähtevät jokaiseen otteluun, lajiin katsomatta, voittajana. Tappio on outo ilmiö ja sitä on vaikea sulattaa. Itse peli oli temmoltaan ja taidoltaan hieman eri maailmaa kuin Säyrin (sori Eki) pallon pomputtelu. Barcan riveistä poimittakaan 17-vuotias Ricky Rubio, joka on ilmeisesti tehnyt jo ensi kautta kattavan sopimuksen NBA:aan. Näppärä takamies kaikinpuolin. Seuraavaksi FC Barcelona kirjainten alle kääriytyvien joukkueiden katsomislistalla olisi käsipallo ja futsal. Maahockey olisi myös aika mielenkiintoinen aluevaltaus.



Viime viikonloppu, pidennetty sellainen, vierähti maan pääkaupungissa Madridissa. Yllättävänkin erilainen paikka kuin nykyinen kotikaupunki. Jos paikkaa pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, olisivat ne iso ja iso. Siis ihan oikeasti, järkyttävän kokoinen paikka. Tunnelma kaupungissa oli kohdillaan ja se oli hyvin vastaanottava. Parc Güellin kaltaisia must see -nähtävyyksiä kaupungissa ei juurikaan ole, mutta nähtävää kyllä riitti. Pohkeiden kipeydestä päätelleen yritimme parhaamme mukaan myös paljon nähdä.



Jossain määrin kaupunki toi mieleen Lontoon. Erityisesti jatkuvasti tukossa ollut ydinkeskusta oli niin täynnä ihmisiä, että kääntymiseen piti varautua jo hyvissä ajoin. Rakennusten koko oli myös kaupungin mukainen. Päättävillä paikoilla olleet ihmiset olivat kokouksissaan ilmeisesti useampaan otteeseen saaneet saman loistavan idean; ”Hei jätkät” -Noh? ”Mitä jos rakennettaisiin sellainen todella valtava rakennus, vähän isompi kuin reilut sata, joita meillä jo on?” -Todellakin! Ihan loistoajatus! Että sellaista. Erityisesti itseäni kuitenkin lämmitti kaupunginosa nimeltään Malasana (kiitoksia vinkistä Mallu!). Paikallinen East Village tai Barcelonan Gracia. Pieni kaupunki kaupungin sisällä kuvaa parhaiten tuota boheemia aluetta. Sen kaduilla oli tilaa hengittää ja mukava ihailla meininkiä. Myös kaupungin pääpuisto oli äärimmäisen upea. Loppumattomalta tuntunut puistoalue sisälsi kilometritolkulla ihmeteltävää mm. kasvien, järven ja kristallipalatsin muodossa.

Viime aikoina sää on ollut varsin sateinen. Eilen päräytti oikein kunnon ukkoskuuron ja vettä isolla kauhalla annostellen. Jossain paikoissa sateenvarjo on käytännöllinen myös sisätiloissa. Esimerkiksi meidän yliopistorakennus on vuosimallia hyvin vanha ja kovalla sateella vettä vuotaa paikoitellen katosta sisälle. Espanjalaiseen tyyliin ongelma ”korjataan” asettamalla vuotokohtien alle vesisankoja. Ei terve! Meidän luokkahuoneeseen tiputteli pienen leikkisangon verran vettä. Aallon sisäilmaongelmat eivät siis vielä ihan tälle tasolle yllä. On se kieltämättä huvittava kontrasti kun käytävillä tulevat opettajat näpyttelevät macbookkejaan ja ipadejaan kun vettä tiputtelee sisälle. Ehkä se on sitä vanhan ja uuden yhteensovittamista, retromeininkiä.

Lopuksi vielä satunnaisia vaihtariopiskelijan ajatuksia hänen ympärillään huomaamista asioista.

-Suomen kieli on auennut täällä ollessa aivan uudella tavalla. Olen monta kertaa hihitellyt mielessäni ja usein ääneenkin sitä kun käännän suomenkielisiä sanoja englanniksi ja huomaan toteavani, että useat sanat sisältävät toisen sanan. Aivan huikea juttu! Muutama esimerkki aiheesta, jotta voit itse sitten keksiä niitä lisää: (Suo)mi, (pakka)nen, (leppä)(kerttu) ja niin edelleen. Ilmiö toistuu tietysti useissa kielissä, mutta silti se on mahtava.

-Vaika paikallinen kulttuuri on hyvin avoin ja miehet ainakin pyrkivät olemaan miehekkäitä, niin yhden paikan olen löytänyt, jossa oma miehekkyyteni pieksee paikalliset. Salaisen kokeeni olen suorittanut useissa käymälöissä. Kyllä WC on meikäläisen tonttia. Kaikille miehille tuttu ilmiö, jännäpissa, on täällä aivan uusissa sfääreissä. Kun menen yleisessä vessassa viereiselle vapaalle tontille alkaa vastustajan puntti tutista. Kun itse olen jo hyvällä mallilla, aikaisemmin paikalla ollut vielä tuskailee. Eikä ole yhteen kertaan jäänyt se, että kaveri poistuu paikalta nolostuneena ja ilman haluttua lopputulosta. Arjen pieniä iloisia hetkiä.

-Yliopiston sulisseura on ollut jäätävän kova juttu. Terapiaa mielelle ja keholle. En näe mitenkään mahdottomana ajatuksena, että Jordien ja Fransicojen kepittämisen siivittämän innostun jälleen harrastamaan lajia kun palaan kotia. Katsotaan sano.

Tälläistä tällä kertaa. Illalla käyn poimimassa Marun lentokentältä, ai että!  

Kuvia vol. 3.4

Tyttö ja pulut

Super Marion Luigi tekee isoja kuplia leikkiville lapsille.

Labyrinth Park.

Petteri Punakuono.

Ai että kun tytöille maistuu pulla!

Pullia, kiekkoja ja sulkapalloja

Hola guapos!

Jo muutaman päivän mieltäni on kalvanut se tosiasia etten ole uutta tilannepäivitystä tehnyt. Nyt korjataan tuo tilanne kertakirjoituksella kuntoon. Selailen ensin nopeasti valokuvia ja yritän muistella mitä olen viimeisen puolentoista viikon aikana puuhaillut.



Aloitetaan suomalaiseen tyyliin jääkiekolla. Tiedän, että monet tätäkin blogia ainakin satunnaisesti vilkuilevat henkilöt pyörittelevät tällä hetkellä päätään. Kendoa!? Barcelonassa? Jalkapallon mekassa! Pyhäinhäväistys! Otetaan kuitenkin ihan iisisti. Jääkiekko sattuu vain olemaan aika nättiä, jalkapallo vähintään yhtä makoisaa.



Asiaan. Kävin viime viikon lauantaina katsomassa aikamoisen viihdepläjäyksen. Espanjan Superligan välieräkamppailu FC Barcelonan ja CH Jacan välillä. Kyseessähän on tulikuuma paikallisderby Katalonian herruudesta. Jacan kaupungista löytyy myös jääkiekkoilijanpatsas. Lienee ainoa lajissaan koko Etelä-Euroopassa. Itse pelistä ei uusia aihioita patsaiden pystyttämiselle löytynyt. Peli oli sanalla sanoen hallittua kaaosta alusta loppuun. Jäähyjä vihellettiin aika tarkalleen yhden minuutin välein, joten viis vastaan viis peliä yleisölle ei tarjottu. Espanjalaiseen kulttuuriin kuuluen protestointi jokaisesta jäähystä oli samanlaista kuin jalkapallokentillä; käsiä viuhdottiin julmetusti ja suu kävi. Huvittavaa oli myös taklaustilanteissa taklattavan pelaajan väistöliikkeet. Jos vain aikaa oli, taklattava meni sukkelasti kyykkyyn, jotta tavallisesta tilanteesta saatiin yhtäkkiä todella vaarallisia. Allekirjoittanutta pelissä kiehtoi kuitenkin eniten Ukrainan ex-maajoukkue pelaaja Danylo Didkovsky. Pirkka-versio Raimo Helmisestä, poikkeuksena se, että Raipekin olisi näyttänyt pikaluistelijalta ”Diddyn” rinnalla. Siitä huolimatta joukkueensa kapteeni dominoi jäällä alusta loppuun. Kirjaimellisestikin, sillä Barcelonan päävalmentaja oli päättänyt kaventaa pudotuspelivaiheeseen mentäessä pelaavaan kokoonpanon kahteen ketjuun. Tuon pelin Barcan lätkäjaosto hävisi kolme-neljä, mutta kepitti vastustajansa sunnuntaina ja eteni näin ollen finaaleihin.



Vielä lyhyesti kiekosta. Tein viime viikolla jutun joukkueen ja koko Espanjan kiekkoliigan ainoasta suomalaispelaajasta Tommy Mannermaasta. Sympaattinen nuori kaveri. Juttu ilmestyi ilmeisesti viime lauantaina Turun Sanomissa. Erikoista tässä oli se, että otin juttua varten ensimmäisen lehtikuvani. Erittäin muy bueno! Jos siis kuulut siihen marginaaliosastoon, joka sekä lukee tätä blogia, että syystä taikka toisesta (ei tarvitse kertoa syytä) tilaa Turkkaria, niin etsippä käsiisi kyseinen aviisi ja katsasta miltä se näyttää.



Jos jaksoit lukea tekstin alkuosion, joka käsitteli barcelonalaista jääkiekkoa, niin en voi muuta kuin onnitella. Kuulut harvojen ja valittujen joukkoon!



Viikko sitten poikkesin myös labyrintissa. ESN-järjestön järjestämä päiväretki oli messevä trippi. Liimauduin pääasiassa saksalaisista koostuvaan porukkaan, ehkä ne vaaleat hiukset vetosi ratkaisevasti. Labyrintti oli siis sellaisen valtavan puiston, Barcelonan vanhin puisto jos tarkkoja ollaan ja mehän ollaan, keskelle tehtailtu pensasaita härpäke. Siellä on kuvattu myös elokuvaa nimeltä Parfyymi. Me ei elokuvaa kuvattu, mutta käppäiltiin silti ensin ryhmänä labyrintin keskelle ja seuraavaksi kisailtiin siitä, kuka löytää tiensä nopeitin ulos. Meikähän se sieltä pelmahti pihalla ykkösenä, valkovenäläisen tytön hengittäessä niskaan. Palkinnoksi pokkasin t-paidan ja raikuvat suosionosoitukset.



Viime viikon keskiviikkona oli myös bailabailausta tarjolla. Yökerho BeCool ja sen pyörivä tanssiva lattia oli keskiviikkoillan päänäyttämö. Yllättävän näppärästi sitä jaksoi keikkua pikkutunneille ja silti olla skarppina seuraavan päivän aamukymmenen luennolla. Bileet olivat siis kaikille Erasmus-opiskelijoille tarkoitetut kekkerit ja vaikka kaikki eivät paikalla olletkaan, ei yökerhossa mahtunut kääntymään tungoksen vuoksi. Hikeä valui kainaloista ja otsakiehkuroista, ja paikan nimenveroista ulkomuotoa ei ollut tarjota. Hauska ilta kaikin puolin.



Nyt on lipsahtamassa pitkä teksti. Mutta annetaan mennä kun on tähän asti päästy. Aloitin viime viikolla käymään yliopiston sulkapalloseuran vuoroilla. Siellä saa samalla myös ilmaista espanjan kielen harjoitusta, kun luonnollisesti englantia ei osata. Ekalla vuorolla sain tukkaani Mercedekseltä, Itävallan sulkapallotaiturilta. En selittele sanallakaan. Hävisin tytölle. Takkiin tuli myös Francescolta, näppärästi mailaa käyttävältä ikämiessarjalaiselta. Kummallisesti liikkunut Jordi sentään jäi jalkoihin. Joka tiistai ja torstai pyörivät vuorot on kyllä enemmän kuin hyvä juttu. Käytetään sanaa muikea. Ja niin. Eilisellä vuorolla laitoin jo vanhan herran Francescon tiukille. Oisko erät mennyt 5 ja 8? Eli ensi viikolla kaveri ei pysy enää mukana.



Viimeisimpänä asialistalla, mutta ei vähäisimpänä (luoja miten kliseinen sanavalinta, anteeksi), suomalaisten järjestämä kokkausilta. Menimme kurssiporukalla hyvän ystäväni Villen luokse viettämään sunnuntai-iltaa. Isäntien aika vierähti lähinnä keittiössä, mutta ilta oli onnistunut. Pyöräytimme Villen, Hennan ja itseni kanssa kolme vuuallista makaronilaatikkoa ja seitsemän pellillistä pullia. Voin sanoa, että olivat hyviä. Ja niin sanoivat kaikki muutkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni liityin myös niiden ihmisten joukkoon, joilta kysellään reseptejä. ”Tottakai minä kirjoitan teille reseptin. Eieiei, tosi helppoa tämä oli tehdä. Älähän nyt tämä on jo ihan liikaa, mutta kiitoksia kehuista”.



Siinäpä tärkeimmät. Jatkan vapaapäivän viettoa sukeltamalla ensin meren äärelle ja sitten.. En vielä tiedäkään. Kevättä kohti, adios!

Italian Jussi

Lorenzo, Italian Juza Äikäs, pyöräytti ilmapalloista merenneidon. Mites Jussi, osaatko saman?

Sant Martín metropysäkki.

Tapasiltamat kera vieraitten.

7.2-19.2 Arki kylässä

Niinhän se menee, että kaikkeen ihminen tottuu tai sopeutuu. Myös niinkin valloittavaan ja erikoiseen kaupunkiin kuin Barcelonaan. Paikka pursuaa mahdollisuuksia, tilaisuuksia ja mitä erikoisinta arkkitehtuuria, mutta arki se on täälläkin. Sagrada Familian käsittämättömät kurvit ja hienonhieno hiekka jalkapohjissa loppumattomalla rantahietikolla ovat kaukainen haave kuin herätyskello päräyttää yhtä ärsyttävän äänensä aamulla. Aamupala, facebookin tarkistus ja Ilta-Sanomien nettisivujen selailu, hampaiden pesu, tietokoneelle takaisin, vaatteet päälle kiireellä kun tuli taas torkutettua liikaa ja puolijuoksua junalle kun kello on ihan yhtäkkiä taas niin paljon. Junassa 45 minuuttia yliopistolle ja luennoille. Mutta on se silti aika erilaista kuin kotona. Ihan hyvällä tavalla.



Nyt kun tuli yliopistosta puhetta, niin päivitetäänpäs tilanne sen suhteen. Viime maanantaina alkoi nyt sitten se varsinainen vaihto-ohjelma eli International exchange programme. Ohops. Meinasin kiiruhtaa asioiden edelle. Palataan uusiin kursseihin kohta. Eli ensimmäiseksi katalaanin intensiivikurssin tentti värikynällä somisteltuna; samana päivänä, viime maanantaina, ihastuttava opettajattaremme Margarida oli kutsunut meidät suomalaiset omaan tenttiin. Valmistautuminen olisi voinut olla parempikin, mutta itsevarmuuden tuoksu leijaili silti vahvasti ympärilläni. Kokeen kolme osiota kepitin kuin kendomestari vastustajansa, tasaisen tappavaa jälkeä. Suullinen itsensä esittely kuorrutettuna perheenjäsenen kuvailulla, lempipuuhasteluilla ja kaupunkiin tulon syiden kerronnalla oli möngertävän ihanasti edennyttä puhetta. Kuunteluosiossa yritin kurkistella muiden papereita kun en siitä mitään ymmärtänyt, mutta haaveeksi jäi pieni filunki. Katse ei yltänyt niin pitkälle. Pari esseetäkin nykäisin Ville viis vee -tyylillä, mutta pääasia, että tavaraa syntyi paperille. Kahden ja puolen tunnin onnistunut näytteleminen kielen osaajasta tuntui onnistuneen kun opettaja vilautti lopuksi niin kultaisen hymyn, että sen takaa ei ketunhäntää voi löytyä. Katalaanin alkeet leimataan tästä lähtien CV-luetteloon.



Palataanpas sitten takaisin siihen itse vaihto-ohjelmaan. Kyseessä on aika napakka paketti kulttuurin ja kulttuurien välistä oppimista. Tarjolla on Territory, culture and education in Catalonia (T.C.E.), Education and project management in international context, Intercultural communication sekä Diversity and education. Sen tarkemmin ei ole syytä avata kurssien sisältöjä, koska a) se ei varmastikaan ketään kiinnostaisi, b) nimi on aika hyvin suuntaa-antava ja c) tämän kohdan laitoin vain sen takia, kun pelkkä a) ja b) olisi tuntunut jotenkin liian pliisulta. Niin. Ja kurssit kestävät huhtikuun puoleen väliin, jolloin olen tulossa Suomeen pariksi viikoksi. Sen jälkeen paluu pienelle lomalle, josta paluu pysyvästi Suomeen. Näillä näkymin ajankohta on toukokuun puolen välin krouvi. Siihen mennessä olen saanut irti sen, mitä täältä haluan saada.



Mutta tärkein informaatio kurssien suhteen on niiden ajoitus. Miltei joka maanantai ja keskiviikko on vapaapäiviä ja muina arkipäivinä painetaan sitten luentoja. Ja täytyy ensimmäisen viikon perusteella sanoa, että kurssien laadun taso heittelee kuin Jyväskylän OKL:lla konsanaan. Ääriesimerkit männä viikolta: Luennoitsija Margetta Margolis (nimi muutettu) pitää T.C.E kurssin luentosarjasta kaksi luentoa ja unohtaa tulla toiselle. Korvaukseksi arvon ruova lykkää pienimuotoisen tehtävän luentojen pohjalta. Kyllä. Luentojen, vaikka niitä ei ollut kuin se yksi. Rouvan omien sanojen mukaan lyhyt pohdinta, lyhyt tässä tapauksessa tarkoittaa 10 sivua, oman maan ja Katalonian alueen koulutuksen vertailu. Samalla kurssilla kaksi luentoa kävi myös tempaisemassa Miguel Martinez (nimi muutettu). Herra M. oli yhdistelmä Alexander Stubbia, Vesa-Matti Loiria ja Timo Kahilaista; äärimmäiset puhelahjat ja tietous yhdistettynä vatsapohjaa alati naurattavaan tarinankerrontaan ja kokemuksiin. Ja palautettavan pohdinnan pituus kaksi sivua.



Tämän viikon olen saanut toimia oppaana yhdelle saksalaiselle (Tinke ja Noora) ja suomalais-yhdysvaltalaiselle (Kimmo ja Laura) pariskunnalle. Opas on vain muutaman kerran saanut huomata olevansa edelleen itsekin aikamoinen guiri (paikallisten antama nimitys turisteille, ei juurikaan positiivissävytteinen sellainen). Mutta on ollut kyllä todella mahtavuutta saada läheisiä ystäviä kylään ja nauttia kaupungin tarjonnasta yhdessä. Eilisen illan huipentuma oli kaupungin vanhimman tapas-ravintolan menun tyhjentäminen. Ciutat Comtal, perustettu muuten vuonna 1997 eli tapaskulttuuri Kataloniassa on vielä kohtalaisen nuorta, oli jäätävä menestystarina. Reilun puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen paratiisin ovet aukaistiin ja melkoisen lunkilla asenteella työhönsä suhtaunut tarjoilija, lempinimeltään ”Okey”, ohjasi meidät pöytään. Suosittelen kaikille ruuan ystäville ja rakastajille. Aikamoista. Ruuan päätteeksi suuntasimme vielä Barri Goticin kapeille ja sokkeloisille baarikujille etsimään Harlem Jazz Night Clubia. Saavuimme hieman liian myöhään, sillä livebändi oli juuri lopettanut soitannan ja hikisistä ja euforiassa kylpevistä ihmisistä päätellen missasimme jotain aika hienoa.



Huikeaa on myös ollut se, että pitkään vaivannut flunssa on taittunut. Eilen kävin rykäisemässä jo kevyen lenkin, jossa kyllä huomasi kunnon tippuneen alle kaikkien mittareiden. Jalka nousi juoksun merkeissä sen 500 metriä, jonka jälkeen oli pakko tiputtaa kävelylle. Näin huonossa kunnossa tuskin olen koskaan ollutkaan. Siispä ensi tiistaista lähtien liityn yliopiston sulkapalloseuraan. Kurssikaveri Itävallasta, Mercedez, on kuulemma oman maansa top-10 pelaajia ja on käynyt täällä sulkaa lyömässä jo parin viikon ajan. Raportointia espanjalaisten rodrigojen ja pedrojen kyykytyksestä sulkapallokentällä luvassa myöhemmin, mutta liikuntaa kyllä kaipaan jo hullun lailla.



Toinen mielenkiintoinen juttu on myös luvassa ensi viikolla liittyen paikalliseen jääkiekkojoukkueeseen, joka tällä hetkellä tahkoaa pudotuspelejä. Kyllä. Espanjassa pelataan kiekkoa ja Barcelonan seuraava kotipeli on ensi lauantaina. Pakkohan sitä on mennä katsomaan. Tarkemmin kiekosta ja siihen liittyvästä stoorista luvassa ensi jaksossa.



Nyt suihkuun ja aurinkoon kylpemään. Suomessa taitaa vielä olla aika napakat pakkaset, vai kuinka? Täällä oli eilen +18. Eipä muuta. 

Kaksi sanaa ikävästä

Otsikko on harhaanjohtava. Kyllä niitä sanoja on enemmänkin, mutta otsikolla kirjoittaja pyrkii naulitsemaan lukijan ja jos olet päässyt näin pitkälle, tarkoittaa se sitä, että olen onnistunut.

Aloitetaan ensin hassuttelulla. Kävin kaksi päivää sitten yliopiston terveyskeskuksessa. Oli jo useamman päivän ollut tosi heikko ja voimaton olo. Lisäksi kuumemittari näytti toistuvasti alilämpöä puolesta asteesta asteeseen. Kun löysin perille terveysasemalle perusmurjotusnaama vastaanottovirkailija otti vastaan katalaanin kielellä. ”Do you speak english?” Eipä tietenkään, ranskaa olisi kyllä osannut.



Kun tarvittavat lippulappuset oli näytetty ja todistettavasti osoitettu, että opiskelen yliopistolla, neiti ohjasi minut istumaan ja odottamaan lääkäriä. Eipä aikaakaan kun sairaanhoitaja kutsui liukuovista peremmälle. Kieli: katalaani. Siinä sitten taiteiltiin, lähinnä käsillä ja yritettiin selvittää missä pipi on. Yllättävän hyvin toimi elekieli ja sana sieltä sana täältä -periaattella luulen ymmärtäneeni myös mitä sairaanhoitaja minulta kyseli. Kun tiedot olivat koneella oli lääkärin vuoro. Kyllä. Elekielellä mentiin.



Paikallinen sairaanhoitokulttuuri tuntuu eroavan aika ronsisti siitä mihin Suomessa on tottunut. Kun kotona saa itkua vääntäen ja polvillaan anoen pyytää antibioottikuuria, tulee se täällä vähän niin kuin kylkiäisenä vierailusta. Lääkäri määräsi aikamoisen satsin troppeja. Särkylääkkeitä, antibiootit ja kattauksen kruunasi astmapiippu. Kyllä. Astmapiippu. Yhden kokeilukerran jälkeen päätin jättää piipun hyllyn päälle pölyttymään, mikä täällä käy kuin itsestään, sillä talot suorastaan pursuavat noita ei niin ihania karvapalleroita.



Nyt on ensimmäinen päivä viikkoon kun tuntuu siltä, että lämpö alkaa palailemaan normaaliin. Se on aika hyvä juttu.



Lopuksi ne kaksi sanaa ikävästä. Oikeastaan sekin tuntuu mahdottomalta. Silloin kun ikävä on kovimmillaan, ei sille ole sanoja. Tuntuu ettei mikään huvita. Vatsaan sattuu ja pää on kipeä. Kun toista haluaisi vain pitää sylissä, tieto siitä, ettei se ole mahdollista on musertava. Olo on kuin pähkinällä, joka joutuu pähkinänsärkijään. On hereillä, mutta ei ole paikalla. Kulkee katuja verhot pimennettyinä. Mutta jotenkin se on kestettävä. Sanoin en voi kuvata sitäkään, miten kiitollinen olen siitä, että on joku jota ikävöidä niin paljon, että ruumiinlämpökin tippuu. Sitä kautta sen kestää. Ikävän.