Lorenzo, Italian Juza Äikäs, pyöräytti ilmapalloista merenneidon. Mites Jussi, osaatko saman?
Sant Martín metropysäkki.
Tapasiltamat kera vieraitten.
lauantai 19. helmikuuta 2011
7.2-19.2 Arki kylässä
Niinhän se menee, että kaikkeen ihminen tottuu tai sopeutuu. Myös niinkin valloittavaan ja erikoiseen kaupunkiin kuin Barcelonaan. Paikka pursuaa mahdollisuuksia, tilaisuuksia ja mitä erikoisinta arkkitehtuuria, mutta arki se on täälläkin. Sagrada Familian käsittämättömät kurvit ja hienonhieno hiekka jalkapohjissa loppumattomalla rantahietikolla ovat kaukainen haave kuin herätyskello päräyttää yhtä ärsyttävän äänensä aamulla. Aamupala, facebookin tarkistus ja Ilta-Sanomien nettisivujen selailu, hampaiden pesu, tietokoneelle takaisin, vaatteet päälle kiireellä kun tuli taas torkutettua liikaa ja puolijuoksua junalle kun kello on ihan yhtäkkiä taas niin paljon. Junassa 45 minuuttia yliopistolle ja luennoille. Mutta on se silti aika erilaista kuin kotona. Ihan hyvällä tavalla.
Nyt kun tuli yliopistosta puhetta, niin päivitetäänpäs tilanne sen suhteen. Viime maanantaina alkoi nyt sitten se varsinainen vaihto-ohjelma eli International exchange programme. Ohops. Meinasin kiiruhtaa asioiden edelle. Palataan uusiin kursseihin kohta. Eli ensimmäiseksi katalaanin intensiivikurssin tentti värikynällä somisteltuna; samana päivänä, viime maanantaina, ihastuttava opettajattaremme Margarida oli kutsunut meidät suomalaiset omaan tenttiin. Valmistautuminen olisi voinut olla parempikin, mutta itsevarmuuden tuoksu leijaili silti vahvasti ympärilläni. Kokeen kolme osiota kepitin kuin kendomestari vastustajansa, tasaisen tappavaa jälkeä. Suullinen itsensä esittely kuorrutettuna perheenjäsenen kuvailulla, lempipuuhasteluilla ja kaupunkiin tulon syiden kerronnalla oli möngertävän ihanasti edennyttä puhetta. Kuunteluosiossa yritin kurkistella muiden papereita kun en siitä mitään ymmärtänyt, mutta haaveeksi jäi pieni filunki. Katse ei yltänyt niin pitkälle. Pari esseetäkin nykäisin Ville viis vee -tyylillä, mutta pääasia, että tavaraa syntyi paperille. Kahden ja puolen tunnin onnistunut näytteleminen kielen osaajasta tuntui onnistuneen kun opettaja vilautti lopuksi niin kultaisen hymyn, että sen takaa ei ketunhäntää voi löytyä. Katalaanin alkeet leimataan tästä lähtien CV-luetteloon.
Palataanpas sitten takaisin siihen itse vaihto-ohjelmaan. Kyseessä on aika napakka paketti kulttuurin ja kulttuurien välistä oppimista. Tarjolla on Territory, culture and education in Catalonia (T.C.E.), Education and project management in international context, Intercultural communication sekä Diversity and education. Sen tarkemmin ei ole syytä avata kurssien sisältöjä, koska a) se ei varmastikaan ketään kiinnostaisi, b) nimi on aika hyvin suuntaa-antava ja c) tämän kohdan laitoin vain sen takia, kun pelkkä a) ja b) olisi tuntunut jotenkin liian pliisulta. Niin. Ja kurssit kestävät huhtikuun puoleen väliin, jolloin olen tulossa Suomeen pariksi viikoksi. Sen jälkeen paluu pienelle lomalle, josta paluu pysyvästi Suomeen. Näillä näkymin ajankohta on toukokuun puolen välin krouvi. Siihen mennessä olen saanut irti sen, mitä täältä haluan saada.
Mutta tärkein informaatio kurssien suhteen on niiden ajoitus. Miltei joka maanantai ja keskiviikko on vapaapäiviä ja muina arkipäivinä painetaan sitten luentoja. Ja täytyy ensimmäisen viikon perusteella sanoa, että kurssien laadun taso heittelee kuin Jyväskylän OKL:lla konsanaan. Ääriesimerkit männä viikolta: Luennoitsija Margetta Margolis (nimi muutettu) pitää T.C.E kurssin luentosarjasta kaksi luentoa ja unohtaa tulla toiselle. Korvaukseksi arvon ruova lykkää pienimuotoisen tehtävän luentojen pohjalta. Kyllä. Luentojen, vaikka niitä ei ollut kuin se yksi. Rouvan omien sanojen mukaan lyhyt pohdinta, lyhyt tässä tapauksessa tarkoittaa 10 sivua, oman maan ja Katalonian alueen koulutuksen vertailu. Samalla kurssilla kaksi luentoa kävi myös tempaisemassa Miguel Martinez (nimi muutettu). Herra M. oli yhdistelmä Alexander Stubbia, Vesa-Matti Loiria ja Timo Kahilaista; äärimmäiset puhelahjat ja tietous yhdistettynä vatsapohjaa alati naurattavaan tarinankerrontaan ja kokemuksiin. Ja palautettavan pohdinnan pituus kaksi sivua.
Tämän viikon olen saanut toimia oppaana yhdelle saksalaiselle (Tinke ja Noora) ja suomalais-yhdysvaltalaiselle (Kimmo ja Laura) pariskunnalle. Opas on vain muutaman kerran saanut huomata olevansa edelleen itsekin aikamoinen guiri (paikallisten antama nimitys turisteille, ei juurikaan positiivissävytteinen sellainen). Mutta on ollut kyllä todella mahtavuutta saada läheisiä ystäviä kylään ja nauttia kaupungin tarjonnasta yhdessä. Eilisen illan huipentuma oli kaupungin vanhimman tapas-ravintolan menun tyhjentäminen. Ciutat Comtal, perustettu muuten vuonna 1997 eli tapaskulttuuri Kataloniassa on vielä kohtalaisen nuorta, oli jäätävä menestystarina. Reilun puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen paratiisin ovet aukaistiin ja melkoisen lunkilla asenteella työhönsä suhtaunut tarjoilija, lempinimeltään ”Okey”, ohjasi meidät pöytään. Suosittelen kaikille ruuan ystäville ja rakastajille. Aikamoista. Ruuan päätteeksi suuntasimme vielä Barri Goticin kapeille ja sokkeloisille baarikujille etsimään Harlem Jazz Night Clubia. Saavuimme hieman liian myöhään, sillä livebändi oli juuri lopettanut soitannan ja hikisistä ja euforiassa kylpevistä ihmisistä päätellen missasimme jotain aika hienoa.
Huikeaa on myös ollut se, että pitkään vaivannut flunssa on taittunut. Eilen kävin rykäisemässä jo kevyen lenkin, jossa kyllä huomasi kunnon tippuneen alle kaikkien mittareiden. Jalka nousi juoksun merkeissä sen 500 metriä, jonka jälkeen oli pakko tiputtaa kävelylle. Näin huonossa kunnossa tuskin olen koskaan ollutkaan. Siispä ensi tiistaista lähtien liityn yliopiston sulkapalloseuraan. Kurssikaveri Itävallasta, Mercedez, on kuulemma oman maansa top-10 pelaajia ja on käynyt täällä sulkaa lyömässä jo parin viikon ajan. Raportointia espanjalaisten rodrigojen ja pedrojen kyykytyksestä sulkapallokentällä luvassa myöhemmin, mutta liikuntaa kyllä kaipaan jo hullun lailla.
Toinen mielenkiintoinen juttu on myös luvassa ensi viikolla liittyen paikalliseen jääkiekkojoukkueeseen, joka tällä hetkellä tahkoaa pudotuspelejä. Kyllä. Espanjassa pelataan kiekkoa ja Barcelonan seuraava kotipeli on ensi lauantaina. Pakkohan sitä on mennä katsomaan. Tarkemmin kiekosta ja siihen liittyvästä stoorista luvassa ensi jaksossa.
Nyt suihkuun ja aurinkoon kylpemään. Suomessa taitaa vielä olla aika napakat pakkaset, vai kuinka? Täällä oli eilen +18. Eipä muuta.
Nyt kun tuli yliopistosta puhetta, niin päivitetäänpäs tilanne sen suhteen. Viime maanantaina alkoi nyt sitten se varsinainen vaihto-ohjelma eli International exchange programme. Ohops. Meinasin kiiruhtaa asioiden edelle. Palataan uusiin kursseihin kohta. Eli ensimmäiseksi katalaanin intensiivikurssin tentti värikynällä somisteltuna; samana päivänä, viime maanantaina, ihastuttava opettajattaremme Margarida oli kutsunut meidät suomalaiset omaan tenttiin. Valmistautuminen olisi voinut olla parempikin, mutta itsevarmuuden tuoksu leijaili silti vahvasti ympärilläni. Kokeen kolme osiota kepitin kuin kendomestari vastustajansa, tasaisen tappavaa jälkeä. Suullinen itsensä esittely kuorrutettuna perheenjäsenen kuvailulla, lempipuuhasteluilla ja kaupunkiin tulon syiden kerronnalla oli möngertävän ihanasti edennyttä puhetta. Kuunteluosiossa yritin kurkistella muiden papereita kun en siitä mitään ymmärtänyt, mutta haaveeksi jäi pieni filunki. Katse ei yltänyt niin pitkälle. Pari esseetäkin nykäisin Ville viis vee -tyylillä, mutta pääasia, että tavaraa syntyi paperille. Kahden ja puolen tunnin onnistunut näytteleminen kielen osaajasta tuntui onnistuneen kun opettaja vilautti lopuksi niin kultaisen hymyn, että sen takaa ei ketunhäntää voi löytyä. Katalaanin alkeet leimataan tästä lähtien CV-luetteloon.
Palataanpas sitten takaisin siihen itse vaihto-ohjelmaan. Kyseessä on aika napakka paketti kulttuurin ja kulttuurien välistä oppimista. Tarjolla on Territory, culture and education in Catalonia (T.C.E.), Education and project management in international context, Intercultural communication sekä Diversity and education. Sen tarkemmin ei ole syytä avata kurssien sisältöjä, koska a) se ei varmastikaan ketään kiinnostaisi, b) nimi on aika hyvin suuntaa-antava ja c) tämän kohdan laitoin vain sen takia, kun pelkkä a) ja b) olisi tuntunut jotenkin liian pliisulta. Niin. Ja kurssit kestävät huhtikuun puoleen väliin, jolloin olen tulossa Suomeen pariksi viikoksi. Sen jälkeen paluu pienelle lomalle, josta paluu pysyvästi Suomeen. Näillä näkymin ajankohta on toukokuun puolen välin krouvi. Siihen mennessä olen saanut irti sen, mitä täältä haluan saada.
Mutta tärkein informaatio kurssien suhteen on niiden ajoitus. Miltei joka maanantai ja keskiviikko on vapaapäiviä ja muina arkipäivinä painetaan sitten luentoja. Ja täytyy ensimmäisen viikon perusteella sanoa, että kurssien laadun taso heittelee kuin Jyväskylän OKL:lla konsanaan. Ääriesimerkit männä viikolta: Luennoitsija Margetta Margolis (nimi muutettu) pitää T.C.E kurssin luentosarjasta kaksi luentoa ja unohtaa tulla toiselle. Korvaukseksi arvon ruova lykkää pienimuotoisen tehtävän luentojen pohjalta. Kyllä. Luentojen, vaikka niitä ei ollut kuin se yksi. Rouvan omien sanojen mukaan lyhyt pohdinta, lyhyt tässä tapauksessa tarkoittaa 10 sivua, oman maan ja Katalonian alueen koulutuksen vertailu. Samalla kurssilla kaksi luentoa kävi myös tempaisemassa Miguel Martinez (nimi muutettu). Herra M. oli yhdistelmä Alexander Stubbia, Vesa-Matti Loiria ja Timo Kahilaista; äärimmäiset puhelahjat ja tietous yhdistettynä vatsapohjaa alati naurattavaan tarinankerrontaan ja kokemuksiin. Ja palautettavan pohdinnan pituus kaksi sivua.
Tämän viikon olen saanut toimia oppaana yhdelle saksalaiselle (Tinke ja Noora) ja suomalais-yhdysvaltalaiselle (Kimmo ja Laura) pariskunnalle. Opas on vain muutaman kerran saanut huomata olevansa edelleen itsekin aikamoinen guiri (paikallisten antama nimitys turisteille, ei juurikaan positiivissävytteinen sellainen). Mutta on ollut kyllä todella mahtavuutta saada läheisiä ystäviä kylään ja nauttia kaupungin tarjonnasta yhdessä. Eilisen illan huipentuma oli kaupungin vanhimman tapas-ravintolan menun tyhjentäminen. Ciutat Comtal, perustettu muuten vuonna 1997 eli tapaskulttuuri Kataloniassa on vielä kohtalaisen nuorta, oli jäätävä menestystarina. Reilun puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen paratiisin ovet aukaistiin ja melkoisen lunkilla asenteella työhönsä suhtaunut tarjoilija, lempinimeltään ”Okey”, ohjasi meidät pöytään. Suosittelen kaikille ruuan ystäville ja rakastajille. Aikamoista. Ruuan päätteeksi suuntasimme vielä Barri Goticin kapeille ja sokkeloisille baarikujille etsimään Harlem Jazz Night Clubia. Saavuimme hieman liian myöhään, sillä livebändi oli juuri lopettanut soitannan ja hikisistä ja euforiassa kylpevistä ihmisistä päätellen missasimme jotain aika hienoa.
Huikeaa on myös ollut se, että pitkään vaivannut flunssa on taittunut. Eilen kävin rykäisemässä jo kevyen lenkin, jossa kyllä huomasi kunnon tippuneen alle kaikkien mittareiden. Jalka nousi juoksun merkeissä sen 500 metriä, jonka jälkeen oli pakko tiputtaa kävelylle. Näin huonossa kunnossa tuskin olen koskaan ollutkaan. Siispä ensi tiistaista lähtien liityn yliopiston sulkapalloseuraan. Kurssikaveri Itävallasta, Mercedez, on kuulemma oman maansa top-10 pelaajia ja on käynyt täällä sulkaa lyömässä jo parin viikon ajan. Raportointia espanjalaisten rodrigojen ja pedrojen kyykytyksestä sulkapallokentällä luvassa myöhemmin, mutta liikuntaa kyllä kaipaan jo hullun lailla.
Toinen mielenkiintoinen juttu on myös luvassa ensi viikolla liittyen paikalliseen jääkiekkojoukkueeseen, joka tällä hetkellä tahkoaa pudotuspelejä. Kyllä. Espanjassa pelataan kiekkoa ja Barcelonan seuraava kotipeli on ensi lauantaina. Pakkohan sitä on mennä katsomaan. Tarkemmin kiekosta ja siihen liittyvästä stoorista luvassa ensi jaksossa.
Nyt suihkuun ja aurinkoon kylpemään. Suomessa taitaa vielä olla aika napakat pakkaset, vai kuinka? Täällä oli eilen +18. Eipä muuta.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Kaksi sanaa ikävästä
Otsikko on harhaanjohtava. Kyllä niitä sanoja on enemmänkin, mutta otsikolla kirjoittaja pyrkii naulitsemaan lukijan ja jos olet päässyt näin pitkälle, tarkoittaa se sitä, että olen onnistunut.
Aloitetaan ensin hassuttelulla. Kävin kaksi päivää sitten yliopiston terveyskeskuksessa. Oli jo useamman päivän ollut tosi heikko ja voimaton olo. Lisäksi kuumemittari näytti toistuvasti alilämpöä puolesta asteesta asteeseen. Kun löysin perille terveysasemalle perusmurjotusnaama vastaanottovirkailija otti vastaan katalaanin kielellä. ”Do you speak english?” Eipä tietenkään, ranskaa olisi kyllä osannut.
Kun tarvittavat lippulappuset oli näytetty ja todistettavasti osoitettu, että opiskelen yliopistolla, neiti ohjasi minut istumaan ja odottamaan lääkäriä. Eipä aikaakaan kun sairaanhoitaja kutsui liukuovista peremmälle. Kieli: katalaani. Siinä sitten taiteiltiin, lähinnä käsillä ja yritettiin selvittää missä pipi on. Yllättävän hyvin toimi elekieli ja sana sieltä sana täältä -periaattella luulen ymmärtäneeni myös mitä sairaanhoitaja minulta kyseli. Kun tiedot olivat koneella oli lääkärin vuoro. Kyllä. Elekielellä mentiin.
Paikallinen sairaanhoitokulttuuri tuntuu eroavan aika ronsisti siitä mihin Suomessa on tottunut. Kun kotona saa itkua vääntäen ja polvillaan anoen pyytää antibioottikuuria, tulee se täällä vähän niin kuin kylkiäisenä vierailusta. Lääkäri määräsi aikamoisen satsin troppeja. Särkylääkkeitä, antibiootit ja kattauksen kruunasi astmapiippu. Kyllä. Astmapiippu. Yhden kokeilukerran jälkeen päätin jättää piipun hyllyn päälle pölyttymään, mikä täällä käy kuin itsestään, sillä talot suorastaan pursuavat noita ei niin ihania karvapalleroita.
Nyt on ensimmäinen päivä viikkoon kun tuntuu siltä, että lämpö alkaa palailemaan normaaliin. Se on aika hyvä juttu.
Lopuksi ne kaksi sanaa ikävästä. Oikeastaan sekin tuntuu mahdottomalta. Silloin kun ikävä on kovimmillaan, ei sille ole sanoja. Tuntuu ettei mikään huvita. Vatsaan sattuu ja pää on kipeä. Kun toista haluaisi vain pitää sylissä, tieto siitä, ettei se ole mahdollista on musertava. Olo on kuin pähkinällä, joka joutuu pähkinänsärkijään. On hereillä, mutta ei ole paikalla. Kulkee katuja verhot pimennettyinä. Mutta jotenkin se on kestettävä. Sanoin en voi kuvata sitäkään, miten kiitollinen olen siitä, että on joku jota ikävöidä niin paljon, että ruumiinlämpökin tippuu. Sitä kautta sen kestää. Ikävän.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Ei tässä nyt vielä ihan kuuhun mennä, mutta aika napakalla asenolla kiipeilijää kannatellaan.
Gironan läpi virtaava Oñar-joki.
Tomazo, Torinon lahja maailmalle, suutelee leijonapatsaan peppua. Ai, miksikö? Vasta sen tehtyää saa vierailija majoittua Gironan kaupunkiin yöksi.
Hazy afternoon on the top of Girona.
Freakey Frankie a.k.a. Freek ja minä nauttimassa maailman parhaita patatas bravaksia.
31.1-7.2.2011 Urheat perunat ja ihmispyramidi
Thermari!
Jälleen on kulunut aikaa sen verran, että tekstiä on syntynyt kirjoitettavaksi. Ajattelin jo eilen naputella ajatuksiani, mutta väsymys vei voiton. Mutta tässä kuun vaihteen kuulumiset:
Katalaanin kielen kurssia on enää jäljellä, onneksi, vain tämä viikko. Kurssi on toki tarjonnut hienoja elämyksiä tuntien ulkopuolelta, joten en voi sanoa, että sen valitsiminen olisi ollut täysin tarpeeton asia. Ja saahan siitä vielä kivan bonuksen rahallisessa muodossa, joten mikäpä siinä. Viime viikon tiistaina meillä oli kurssin jälkeen puolentoista tunnin harjoitukset paikallisen yliopiston castell joukkueen kanssa. Kyseessä on siis ihmispyramidien rakennusta ja ensimmäiset huojuvat ihmistornit rakennittiin jo 1700-luvun loppupuolella. Ideana on muodostaa mahdollisimman korkea ”torni” kiipeämällä toisten olkapäille. Touhu vaikuttaa vähintään epäilyttävältä, mutta kurssin vetäjä sanoi, että parin sadan vuoden aikana vain kaksi ihmistä on kuollut tiputtuaan castellin (suomeksi linna) huipulta. Pakkohan sitä oli kokeilla ja olin ensimmäisenä innokkaana käsi pystyssä kun kyseltiin vapaaehtoisia. Ensin omille olkapäilleni kiipesi hentoinen tyttö ja pääsin itsekin kokeilemaan kiipeämistä. En hentoisen tytön päälle, vaan rotevan kurssinvetäjän karhumaisille olkapäille. Hiki tuli ja hauskaa oli.
Toinen kurssimme järjestämistä ekskursioista oli päiväretki Gironaan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Girona) lauantaina. Lähtö oli napakasti kello kahdeksan aamulla. Sympaattinen pikkukaupunki oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikka oli täynnä värikkäitä taloja, joki halkaisi keskustan ja Sant Feliun kirkko, joka kohoaa ylväästi vanhan kaupungin ylle. Kaupunki toimii parhaiten kahdestaan nautittuna, katuja hiljalleen koluten, käsi kädessä. Romanttisuuden viba oli kaupungissa kohdillaan. Gironalaiset myös tykkäävät legendoista. Yhden mukaan kaupunki pelastui kaksi kertaa Ranskan armeijan hyökkäykseltä siten, että paikallisen pyhimyksen (älkää kysykö nimeä, en tiedä) hauta avattiin ja sieltä pölähti satoja tuhansia kärpäsiä, jotka sitten tappoivat kaikki ranskalaiset ja heidän hevosensa. Pientä logiikan puutetta tarinassa toki on ja ehkä rutolla on ollut jotain tekemistä asian kanssa, mutta gironalaisille kärpänen on edelleen eläinkunnan ykkönen. Kaupungista saa mm. suklaakärpäsiä.
Viime viikon keskiviikkona alkoi myös, tosin vain tervetuliaispäivän muodossa, varsinainen vaihto-ohjelma. Oikeastaan vasta silloin selvisi kunnolla, että mitä kaikkea täällä koulun puitteissa olisi tarkoitus oppia. Kyseessä on International Programme ja maan tavasta poiketen kaikki kurssit on englanniksi. Asian kuultuani teki mieli yhtaikaa kirkua riemusta ja toisaalta taas harmitella synkistellen. Hyvä juttu on se, että kursseista ymmärtää oikeasti jotakin, mutta toisaalta se tarkoittaa samalla sitä, että espanjan kielen oppiminen voi jäädä haaveeksi. Katalaanin kurssi on onnistuneesti tuhonnut ne pienet espanjan alkeet, joita mukanani tänne kannoin ja kun kaikki tuleva opetus tapahtuu englanniksi, en oikein näe itseäni iltaisin opiskelemassa kämpillä espanjan kieltä, kun ulko-oven takana odottaa Barcelona.
Kurssin porukasta sai heti hyvän ensivaikutelman ja jahka ensi maanantaina pääsen täysipäiväisesti liittymään remmiin niin uskon, että hyvää tulee. Kurssilla on nippu irlantilaisia (enempää stereotyypillisiä irlantilaisia saa hakea), kimppu belgialaisia, hollantilainen, pari itävaltalaista, vahingossa väärään paikkaan syöksynyt italialainen (joka jaksaa päivittäin kertoa kuinka huonosti asiat ovat hänen maassaan) sekä puolalainen. Heti keskiviikkona käytiin porukalla vähän pyörähtämässä kaupungin sykkeessä. Ja heti perään perjantaina. Ja sitten vielä varmuudeksi lauantaina. Ei tämä pappa jaksanut enää kovin myöhään hillua. Ja ihan totta (erityisesti sinulle Ellu, kun olit aikaasi edellä) täällä tuntee itsensä vanhaksi, kun kaikki ympärillä ovat neljä vuotta nuorempia. :)
Kämppisten kanssa vietittiin torstaina iso illallinen. Mehevä setti; isot tapakset alkupalaksi, vielä isompi pestopasta pääruaksi ja ei niin iso tiramisu jälkkäriksi. Mmm, ruuan ystävälle tämä on kyllä hyvä paikka. Jokaisella oli illallisen suhteen oma vastuualueensa ja roheasti ilmoitin jo viikkoa aiemmin, että meikä kyllä hoitelee juomapuolen. Paukuttelin henkseleitä vielä minuutteja ennen illallista, että juomista ei ainakaan jää kiinni. No niin. Jäihän se. Neljä pulloa viiniä ei (loppuja en juomia en kerro, kun tiedän, että myös äitini lukee tätä) riittänyt mihinkään, ja kauppaan oli juostava nöyränä poikana. Osasyy kulutukselle saattoi olla se, että bulgarialainen kämppis Stefka ilmoitti alkuillasta jättäneensä poikaystävänsä. Tunteellinen tapaus malttoi mainita asian vielä melko moneen kertaan illan aikana.
Perjantaina kävimme uusien kurssikavereiden kanssa katsomassa Montjuïcin suihkulähde shown. Oopperalaululla maustettu vesisuihkunäytelmä oli todellakin näkemisen arvoinen. Lotrauksen jälkeen tuli nälkä ja suuntasimme porukalla El Bornin alueen kapeille kujille etsimään hyvää tapasravintolaa. Sellainen löytyi. Parilla kympillä pöytään kannettiin kaikkea kukkakaalista mustekaloihin ja voin kertoa, että oli hyvää. Mielenkiintoista oli myös todeta miltei jokaisen ruuan kohdalla, että ”hmm tämä on varmaan juustoa..oho, ei ollutkaan.. en tiiä mitä tämä on, mutta ai että kun on hyvää”.
Viikko päättyy sunnuntaihin. Niin tämäkin blogiteksti. Kävin katsomassa La Sagrada Familian. Ei ole ihme etteivät saa sitä koskaan valmiiksi. Vaikea sanoa, mitä on Gaudin päässä pyörinyt kun on paperille suunnitelmia piirrellyt. Mutta onpahan pienelle ihmisille ihmettelemistä, kun valtavaa, kirkkoa etäisesti muistuttavaa taideteosta katselee. Päivä ei yksityiskohtien tarkasteluun riitä. Sunnuntai-illan kruunasi patatas bravas, urheat perunat. Kuulin eräältä paikalliselta kaverilta paikasta, joka kuulemma tekee espanjan parhaita perunoita. Vähän kaveri valehteli. Kyllä ne on maailman parhaita. Paikka, bar Tómas, oli jo itsessään kokemus. Toinen toistaan lihavammat kokit pyörivät keittiön ja tiskin väliä, päätarjoilija nilkutti pöydästä toiseen ja huusi aina välillä tiskille tilaukset äänellä, joka saavutetaan vasta 40 vuoden ahkeran tupakoinnin avustuksella ja pikkuinen sisätila täyttyi paikallisten puheensorinasta.
Tällä hetkellä on miehestä vähän veto poissa, kun eilen illalla alkanut kurkkukipu kiusaa edelleen. Kävin ostamassa strepsilsejä ja non stress-teetä. Pitäis niillä taittua. Keli on tosiaan hiukka petollinen kun auringon paisteessa pärjää pelkillä kalsareilla, mutta illalla ja aamulla saa kaulahuivin kiskoa tiukasti ympärille. Mutta aurinko paistaa, tai ei nyt enää kun on ilta, mutta päivisin paistaa. Ja se on nättiä.
Buenosta tardesta vaan kaikille ja muistakaa halailla toisianne!
Jälleen on kulunut aikaa sen verran, että tekstiä on syntynyt kirjoitettavaksi. Ajattelin jo eilen naputella ajatuksiani, mutta väsymys vei voiton. Mutta tässä kuun vaihteen kuulumiset:
Katalaanin kielen kurssia on enää jäljellä, onneksi, vain tämä viikko. Kurssi on toki tarjonnut hienoja elämyksiä tuntien ulkopuolelta, joten en voi sanoa, että sen valitsiminen olisi ollut täysin tarpeeton asia. Ja saahan siitä vielä kivan bonuksen rahallisessa muodossa, joten mikäpä siinä. Viime viikon tiistaina meillä oli kurssin jälkeen puolentoista tunnin harjoitukset paikallisen yliopiston castell joukkueen kanssa. Kyseessä on siis ihmispyramidien rakennusta ja ensimmäiset huojuvat ihmistornit rakennittiin jo 1700-luvun loppupuolella. Ideana on muodostaa mahdollisimman korkea ”torni” kiipeämällä toisten olkapäille. Touhu vaikuttaa vähintään epäilyttävältä, mutta kurssin vetäjä sanoi, että parin sadan vuoden aikana vain kaksi ihmistä on kuollut tiputtuaan castellin (suomeksi linna) huipulta. Pakkohan sitä oli kokeilla ja olin ensimmäisenä innokkaana käsi pystyssä kun kyseltiin vapaaehtoisia. Ensin omille olkapäilleni kiipesi hentoinen tyttö ja pääsin itsekin kokeilemaan kiipeämistä. En hentoisen tytön päälle, vaan rotevan kurssinvetäjän karhumaisille olkapäille. Hiki tuli ja hauskaa oli.
Toinen kurssimme järjestämistä ekskursioista oli päiväretki Gironaan (http://fi.wikipedia.org/wiki/Girona) lauantaina. Lähtö oli napakasti kello kahdeksan aamulla. Sympaattinen pikkukaupunki oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Paikka oli täynnä värikkäitä taloja, joki halkaisi keskustan ja Sant Feliun kirkko, joka kohoaa ylväästi vanhan kaupungin ylle. Kaupunki toimii parhaiten kahdestaan nautittuna, katuja hiljalleen koluten, käsi kädessä. Romanttisuuden viba oli kaupungissa kohdillaan. Gironalaiset myös tykkäävät legendoista. Yhden mukaan kaupunki pelastui kaksi kertaa Ranskan armeijan hyökkäykseltä siten, että paikallisen pyhimyksen (älkää kysykö nimeä, en tiedä) hauta avattiin ja sieltä pölähti satoja tuhansia kärpäsiä, jotka sitten tappoivat kaikki ranskalaiset ja heidän hevosensa. Pientä logiikan puutetta tarinassa toki on ja ehkä rutolla on ollut jotain tekemistä asian kanssa, mutta gironalaisille kärpänen on edelleen eläinkunnan ykkönen. Kaupungista saa mm. suklaakärpäsiä.
Viime viikon keskiviikkona alkoi myös, tosin vain tervetuliaispäivän muodossa, varsinainen vaihto-ohjelma. Oikeastaan vasta silloin selvisi kunnolla, että mitä kaikkea täällä koulun puitteissa olisi tarkoitus oppia. Kyseessä on International Programme ja maan tavasta poiketen kaikki kurssit on englanniksi. Asian kuultuani teki mieli yhtaikaa kirkua riemusta ja toisaalta taas harmitella synkistellen. Hyvä juttu on se, että kursseista ymmärtää oikeasti jotakin, mutta toisaalta se tarkoittaa samalla sitä, että espanjan kielen oppiminen voi jäädä haaveeksi. Katalaanin kurssi on onnistuneesti tuhonnut ne pienet espanjan alkeet, joita mukanani tänne kannoin ja kun kaikki tuleva opetus tapahtuu englanniksi, en oikein näe itseäni iltaisin opiskelemassa kämpillä espanjan kieltä, kun ulko-oven takana odottaa Barcelona.
Kurssin porukasta sai heti hyvän ensivaikutelman ja jahka ensi maanantaina pääsen täysipäiväisesti liittymään remmiin niin uskon, että hyvää tulee. Kurssilla on nippu irlantilaisia (enempää stereotyypillisiä irlantilaisia saa hakea), kimppu belgialaisia, hollantilainen, pari itävaltalaista, vahingossa väärään paikkaan syöksynyt italialainen (joka jaksaa päivittäin kertoa kuinka huonosti asiat ovat hänen maassaan) sekä puolalainen. Heti keskiviikkona käytiin porukalla vähän pyörähtämässä kaupungin sykkeessä. Ja heti perään perjantaina. Ja sitten vielä varmuudeksi lauantaina. Ei tämä pappa jaksanut enää kovin myöhään hillua. Ja ihan totta (erityisesti sinulle Ellu, kun olit aikaasi edellä) täällä tuntee itsensä vanhaksi, kun kaikki ympärillä ovat neljä vuotta nuorempia. :)
Kämppisten kanssa vietittiin torstaina iso illallinen. Mehevä setti; isot tapakset alkupalaksi, vielä isompi pestopasta pääruaksi ja ei niin iso tiramisu jälkkäriksi. Mmm, ruuan ystävälle tämä on kyllä hyvä paikka. Jokaisella oli illallisen suhteen oma vastuualueensa ja roheasti ilmoitin jo viikkoa aiemmin, että meikä kyllä hoitelee juomapuolen. Paukuttelin henkseleitä vielä minuutteja ennen illallista, että juomista ei ainakaan jää kiinni. No niin. Jäihän se. Neljä pulloa viiniä ei (loppuja en juomia en kerro, kun tiedän, että myös äitini lukee tätä) riittänyt mihinkään, ja kauppaan oli juostava nöyränä poikana. Osasyy kulutukselle saattoi olla se, että bulgarialainen kämppis Stefka ilmoitti alkuillasta jättäneensä poikaystävänsä. Tunteellinen tapaus malttoi mainita asian vielä melko moneen kertaan illan aikana.
Perjantaina kävimme uusien kurssikavereiden kanssa katsomassa Montjuïcin suihkulähde shown. Oopperalaululla maustettu vesisuihkunäytelmä oli todellakin näkemisen arvoinen. Lotrauksen jälkeen tuli nälkä ja suuntasimme porukalla El Bornin alueen kapeille kujille etsimään hyvää tapasravintolaa. Sellainen löytyi. Parilla kympillä pöytään kannettiin kaikkea kukkakaalista mustekaloihin ja voin kertoa, että oli hyvää. Mielenkiintoista oli myös todeta miltei jokaisen ruuan kohdalla, että ”hmm tämä on varmaan juustoa..oho, ei ollutkaan.. en tiiä mitä tämä on, mutta ai että kun on hyvää”.
Viikko päättyy sunnuntaihin. Niin tämäkin blogiteksti. Kävin katsomassa La Sagrada Familian. Ei ole ihme etteivät saa sitä koskaan valmiiksi. Vaikea sanoa, mitä on Gaudin päässä pyörinyt kun on paperille suunnitelmia piirrellyt. Mutta onpahan pienelle ihmisille ihmettelemistä, kun valtavaa, kirkkoa etäisesti muistuttavaa taideteosta katselee. Päivä ei yksityiskohtien tarkasteluun riitä. Sunnuntai-illan kruunasi patatas bravas, urheat perunat. Kuulin eräältä paikalliselta kaverilta paikasta, joka kuulemma tekee espanjan parhaita perunoita. Vähän kaveri valehteli. Kyllä ne on maailman parhaita. Paikka, bar Tómas, oli jo itsessään kokemus. Toinen toistaan lihavammat kokit pyörivät keittiön ja tiskin väliä, päätarjoilija nilkutti pöydästä toiseen ja huusi aina välillä tiskille tilaukset äänellä, joka saavutetaan vasta 40 vuoden ahkeran tupakoinnin avustuksella ja pikkuinen sisätila täyttyi paikallisten puheensorinasta.
Tällä hetkellä on miehestä vähän veto poissa, kun eilen illalla alkanut kurkkukipu kiusaa edelleen. Kävin ostamassa strepsilsejä ja non stress-teetä. Pitäis niillä taittua. Keli on tosiaan hiukka petollinen kun auringon paisteessa pärjää pelkillä kalsareilla, mutta illalla ja aamulla saa kaulahuivin kiskoa tiukasti ympärille. Mutta aurinko paistaa, tai ei nyt enää kun on ilta, mutta päivisin paistaa. Ja se on nättiä.
Buenosta tardesta vaan kaikille ja muistakaa halailla toisianne!
tiistai 1. helmikuuta 2011
Sarja kuvia, kuvasarja.
Kun katalaanin kielen kurssilla kaikki muut vain iloisesti naureskelevat menemään, niin tämä poika paiskii nöyrää duunia. Oppimistulokset eivät vielä ole seuranneet.
Mielenosoitus nro 2 kotikadulta.
Koira ja tyttö.
Skotlantilainen kämppis hankki itselleen seuraa huoneeseensa. Vaasissa näkyy salamannopea Pedro.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)